Missing Link
Elitistifanitytön subjektiivinen anime-elämäKevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves
3.5.2010 kello 22:02NoitaminA edition.
Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)
En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.
Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.
Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.
Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Durarara!!, House of Five Leaves, Maaya Sakamoto, Michiko e Hatchin, Natsume Ono, Rainbow, Ristorante Paradiso, Sayonara Zetsubou-Sensei, Yojouhan Shinwa Taikei
Kommentteja: 7 »
Kevään 2010 ensivaikutelmia: Uraboku, Senkou no Night Raid & Rainbow
20.4.2010 kello 21:04Ja kevät se vain jatkuu, tällä kertaa tähtäimessä kasa vakavahenkisempiä sarjoja.
Uragiri wa Boku no Namae wo Shitteiru (Betrayal Knows My Name)
Odota, salaperäinen pelastajani! Miksi vaikutat etäisesti tutulta?
Miksi animetuotantoon pääsee vain sellaisiin BL-mangoihin perustuvia nimikkeitä, joita minä joskus vilkaisin yhden osan verran ja jätin sitten sivuun, kun homma ei innostanut sitten yhtään? Oikeasti: Sukisho, Loveless, Junjou Romantica ja nyt sitten tämäkin. Onko vika minussa vai animetuottajissa? Noh, Urabokusta en kyllä muista muuta kuin suurin piirtein pääpariskunnan nimet, eikä tämä ensimmäinen jaksokaan antanut hirveästi osviittaa siitä, mihin tarina on menossa. Jotain hämyä tyttö kuolee ja reinkarnoituu pojaksi -toimintaa ja fantasia tunkee normipojun elämään -kuviota pukkaa, eli ei mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty (koska siis esimerkiksi Kaori Yukin Angel Sanctuaryhän ei lähde ollenkaan samasta pisteestä [insert sarkastista silmien pyörittelyä]).
Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka vähentää kiinnostustani sarjan kuin sarjan seuraamiseen ainakin puolella ihan defaulttina, se olisi pohjattoman kiltti ja hyväsydäminen päähenkilö. Toisaalta tässä kyseinen poju ei vaikuta aivan hyödyttömältä, kun ainakin itsepuolustusskillzejä näyttää löytyvän, mutta niidenkin päälle pyydellään heti anteeksi, kun päälle karannut äijä on taltutettu itsepuolustukseksi.
Jakso ei oikein napannut mukaansa missään vaiheessa, mutta ihan kelpo alustusta, ja jos kerronta pääsisi kulkemaan vähän isommalla liekillä, voisin innostuakin vähän. Poikarakkaus-aspekti kiinnostaisi sinänsä aika automaattisesti, mutta tämä vaikuttaa pahasti sellaiselta poikarakkaussarjalta, jossa pääpariskuntaa baitataan toisilleen koko ajan, mutta oikeasti homoilu jää tosi epämääräisen ja platonisen soulmate-henkisen ihastusromanssin tasolle muutamalla puolihalauksella ja korkeintaan jollain tosi siveällä pikkupikkusuukolla väritettynä. En ole oikeastaan koskaan pahemmin välittänyt näistä tapauksista, mutta koska tässä kyse ei ole pelkästä lukiolässytyksestä, vaan sarjalla näyttäisi olevan oikea ja potentiaalisesti mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan, en ole vielä luopunut toivosta.
OP ja ED
Intro on erittäin tyylikäs varsinkin siihen nähden, etten tykkää laulajan äänestä sitten yhtään. Pidän siitä, että pätkä muodostaa pelkkien hahmoesittelyiden sijaan ihan kunnollisen tarinan. Ja fuck yeah, ruusunpiikki- ja kahlesymboliikkaa! Niin goottiprameaa kuin se onkin (ja sointuvuus sarjaan tämän aika maanläheisen ensimmäisen jakson valossa vähän kyseenalaista), niin kyllä kahleet ja piikit ovat parasta modernia romantiikkaa mitä löytyy. Toisiinsa symbolisesti sidotut hahmot eivät koskaan jätä minua kylmäksi. Outro tarjoaa mielikseni lisää samaa ja on muutenkin yksinkertaisuudestaan huolimatta oikein kaunis ja mätsää intron tarinaan erittäin kivasti.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Enzai, Rainbow, Senkou no Night Raid, Uraboku
Kommentteja: 3 »
Kevään 2010 ensivaikutelmia: Giant Killing & Angel Beats!
14.4.2010 kello 07:46Näitä kahta en ollut meinannut alun perin katsoa ollenkaan, mutta muutin sitten mieleni ja vedin läpi ensimmäiset kaksi jaksoa kummastakin. Olen kyllä kovasti iloinen siitä, että sain nämäkin katsottua jaksojen ihan lukuisista vioista huolimatta.
Giant Killing
Livenä sporttimiehet tyrkkimässä toisiaan eivät koskaan näytä näin kivalta. =D
Ainoa urheiluanime, jota olen koskaan katsonut, on Prince of Tennis, kun kaverit sitä muinoin hehkuttivat. Muutoin olen aika tehokkaasti vältellyt genreä, mutta sitten tässä hiljattain luin tämän ja tämän postauksen ja päätin että onhan niissä oikeastaan pointtia. Päätin siis unettomana yönä ottaa kokeiluun sen sarjan, joka vaikutti tämän kevään uudesta urheilutarjonnasta kiinnostavimmalta – tai no okei, sen ainoan, joka on täysin uusi sarja, eikä vain uusi kausi vanhempiin sarjoihin. Noh, futissarja Giant Killing osoittautuikin sitten varsin viihdyttäväksi tekeleeksi, ja ensimmäisen jakson cliffhanger sai minut katsomaan seuraavan jakson heti putkeen.
Tietenkin täysimääräisen nautinnon saamisen esteenä on se, etten ymmärrä jalkapallon päälle hirveästi, koska en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä penkkiurheilusta ainakaan näiden perinteisimpien joukkuelajien kanssa (vähän esittävämmät lajit kuten taitoluistelu, voimistelu, tanssi ja ratsastus innostavat vähän enemmän). Mutta tällaiset sarjat on asiaan perehtymättömän onneksi suunniteltu niin, että mukana on aina se yksi tyhjää toimittava kiintiötyttö, joka ihailee päähenkilön skillzejä, eikä oikein ymmärrä, mitä juuri tapahtui niin että joku voi sitten selittää hänelle homman nimen. Helpottaa seuraamista, mutta valitettavasti kyseinen tyttö on yksi suurista inhokeistani, kun hahmotyypeistä puhutaan. Inhosin sitä tyttöä PoTissa ja inhoan sitä tyttöä tässäkin (käytännössähän kyseessä on siis sama hahmo, jolla ei ole mitään erottamiskykyisiä piirteitä eri sarjojen välillä).
Toinen marinan aihe hahmopuolelta olisi sitten itse päähemmo, hyvää vauhtia luuseroituvaa vanhaa jalkapallotiimiään manageroimaan palaava ex-pelaaja Takeshi Tatsumi. Sinänsä on kyllä varsin mukavaa, että peliä seurataankin pelaajien sijasta valkun aitiosta, mutta toisaalta nyt edessä näyttäisi olevan sellaiseen ikävään mentoriin taittuva hahmo, jollaisille irvistelin joskus. Tatsumi vaikuttaa olevan täysiverinen kultaisella sydämellä varustettu mäntti, joka ei koskaan perustele päätöksiään, koska hei, vaikutus ei olisi niin dramaattinen jos katsojat ja muut hahmot eivät saisi selville syitä oudoille ratkaisuille vasta myöhemmin ja jos mahdollista niin nöyryytyksen kanssa! Sinänsä olen monesti tykännyt ikävistäkin hahmoista, mutta Tatsumin kanssa ongelmani on, että hän tulee tuskin olemaan henkilö, jota sarjan ihmiset tai tapahtumat pystyisivät ravistelemaan tai edes hetkauttamaan juurikaan, mikä saa hänet lähentelemään sitä kaikki muut hahmot varjoonsa suvereenisti jättävää kaikkivoipaisuuden rajaa, josta äskettäin avauduin. Hahmo siis osuu aika pahasti sellaisiin paikkoihin, joita olen pitänyt nimenomaisina ongelmina animehahmoilla. Epäilen suuresti, ettei tälle tyypille tule irtoamaan pihaustakaan sympatiaa.
Nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole vielä päässeet puhkeamaan täyteen kukkaansa, joten kaksi ensimmäistä jaksoa olivat hyvin helppoa ja oikein kivaa katsottavaa. Etenkin tykkäilin siitä, miten joukkueen kapteenin ja tärkeimmän tukipilarin Murakoshin ja nuoremman lahjakkaan varapelaaja Tsubakin välille rakennetaan kilpailullista suhdetta, kun he päätyvät useampaan otteeseen vastakkain. Tämä on kuitenkin toteutettu ilman minkäänlaista vihanpitoa, mistä seuraa tuntu ihan oikeasta ja monimutkaisesta konfliktista.
OP ja ED
Intro yllätti minut totaalisesti. En ole koskaan törmännyt mihinkään sen tyyppiseenkään, ja ehkä juuri siksi se toimii niin kauniisti. Sekä musiikki että intron rakentuminen yksittäisen futismatsin ympärille ovat näppärällä tavalla erilaisia toteutustapoja verrattuna normaaleihin OP-trendeihin. Pisteitä myös siitä, miten kivasti lähikuvien liikkeet pelaajista on toteutettu – animointi ei välttämättä ole täysin sulaa, mutta kyllä se tällaisesta asiaa tuntemattomasta ihan oikealta peliltä näyttää. Tämä pätee muutenkin jaksoihin, pelin kulun animaatiota on oikein kiva katsoa. Ending mätsää openingiin musiikin puolesta ihan kivasti mutta on tylsä, kun mitään ei tapahdu.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Angel Beats!, Casshern Sins, Giant Killing, Haruhi Suzumiya, Prince of Tennis
Kommentteja: 5 »
Kevään 2010 ensivaikutelmia: Heroman, Arakawa Under the Bridge & Hakuouki
10.4.2010 kello 19:43Mitä tulee, kun lumet sulavat? Nojoo, kevät tietysti myös, mutta ennen kaikkea uudet animesarjat!
Heroman
Hmm, tähtiä ja raitoja… mistäs ne ovat niin kauhean tuttuja…?
Ennen kuin päähenkilön nimi Joey Jones tupsahti 4chanissa eteeni, olin ollut täysin siinä uskossa, että Sankarimiehen ohjastaja olisi tyttö. Johtunee ainakin osaksi siitä, että hän vaikuttaa hahmodesigninsä perusteella olevan Eden of the Eastin naispääosan identtinen sisar veli sisarus. He jopa kuulostavat melkein samalta, mikä kertonee jotain Joeyn miehekkyydestä, kun otetaan huomioon, että Saki kuulostaa… noh, tytöltä. Ymmärryskykyyni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi jollekulle on tullut edes mieleen roolittaa Marvel-sankari äänellä, jota yksikään kuuroutumaton sielu ei ikipäivänä erehtyisi uskomaan miespuoliseksi. Joeyn love interestilläkin on maskuliinisempi ääni (turha varmaan mainita että kyseinen tyttö kuulostaa myös erittäin tytöltä). Olen hämmentynyt.
Toinen iso ongelmani Heromanin kanssa on… Heroman. Supersankarilla pitäisi olla siisti nimi, eivätkä Yhdysvaltain lipun tunnusmerkit sen naurettavassa ulkoasussa tai ylipäänsä hömelön toukkaraajainen design paranna asiaa. Miten minun on tarkoitus ottaa vakavasti superrobottisankarihahmo, joka on selvästi Amerikan ehdotus maailman pelastamiseksi Hetalian ensimmäisessä jaksossa (eikä tämä olisi ollenkaan niin lolfacepalm-pitoinen huomio, ellei Heromanin luoja olisi Jenkkilän Marvel-kunkku Stan Lee).
“Regarding the current issue, global warming, I think we can solve the problem by building a big hero together and have it shield the Earth!”
Sinänsä tykkäsin siitä, miten sarja toimii nostalgisena homagena Marvel-sankareille, mutta tietenkin nostalgia toimisi paremmin jos olisin pienenä lukenut muitakin supersankarisarjakuvia kuin Turtlesia. Tykästyin kuitenkin heti Joey Jones -nimeen, joka ei suinkaan kalpene suurimpien supersankarinimien rinnalla (Clark Kent, Peter Parker ja kumppanit). Alkusointunimet voivat olla vähän hömelöitä, mutta kyllä niistä vielä tyyliä löytyy. Niin sääli, ettei hahmo itse vastaa ollenkaan hienoa nimeä. Korostuneen tyttömäisyyden lisäksi poju kun on vielä se tyypillinen kiltti ja hyväsydäminen lapsi, jonka katseluarvo on jo valmiiksi nollassa, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään päätä huimaa.
Mutta ei tämä nyt mikään kauhea aloitus tosiaan ole, höpsöä patrioottimeininkiä ja tylsästi stereotypioituja hahmoja toki, mutta se miten hahmojen väliset suhteet on ilmaistu, onnistui vakuuttamaan. Vuorovaikutus on luonnollista, eikä överiä väännetä kunnolla edes jock-tyypin lantuttaessa päähenkilönörttiä. Joeyn ihastuskin on vaihteeksi ujostelun tai päähenkilön murjomisen sijaan ihan avoimesti kiinnostunut. Visuaalisestikin nätti palanen, ja oikein miellyttävää hahmosuunnittelua, jos superrobo unohdetaan. Tässä kaikessa on lisäksi nostalgisuudessaan jotain aika puoleensavetävää ja sympaattista, mutta odotukseni ovat kuitenkin aika matalalla.
OP ja ED
(tuubi-videot peilattuja versioita mutta minkäs teet)
Intro on jotenkin sotkuinen ja hektinen, eikä biisikään ole mieleeni, mutta hahmoja esittelevät osuudet toimivat varsin kivasti. Sen sijaan amerikkalaista sarjakuvalehteä jäljittelevästä outrosta tykkään. Se on söpö ja samalla tavalla luonteva ja vaivaton kuin hahmojen väliset suhteet jaksossa, ja tuo kivasti esille koko sarjan luonteen japanilaisen ja amerikkalaisen perinteen hybridinä.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Akiyuki Shinbo, Arakawa Under the Bridge, Eden of the East, Hakuouki, Heroman, Hetalia Axis Powers, Sayonara Zetsubou-Sensei, Sengoku Basara, Shikabane Hime
Kommentteja: 2 »
Talven 2010 ensivaikutelmia: Hanamaru Kindergarten & Katanagatari
30.1.2010 kello 21:32Hanamaru Kindergarten
Matilda oli paljon uskottavampi lapsinero kuin Hii-chan.
Ensimmäiset kolme jaksoa lastentarhasöpöilystä ovat luoneet varsin uskottavan illuusion siitä, että kyseessä on itsenäisen sarjan sijaan vain K-On!in kakkoskausi. Jokaisen hahmon stereotyyppisen söpöt ominaisuudet on tykitetty niin överiksi, että sarjan yleinen söpöys tursuaa korvista ja mädättää purukaluston. Varsinkin lapsinerosta käyvä Hii-chan on superälykkyydellään ja sitä kontrastoivalla spontaanisuudellaan ja cosplay-fiksaatiollaan selvä toisinto K-Onin Miosta, jonka suksee perustuu myös useille jo itsessäänkin söpöille, näennäisesti vastakkaisille ominaisuuksille, jotka epätyypillisesti, mutta todella läpinäkyvän tarkoitushakuisesti ja käsikirjoitetusti on yhdistetty kokonaisuudeksi, joka takuuvarmasti räjäyttää otakupankin ja toisenkin.
Hahmopuolella ylilyönnit tulevat jakso jaksolta selvemmiksi ja stereotyypit istuvat koko ajan tiukempaan sen sijaan, että sarja yrittäisi lähteä uusiin suuntiin niiden kanssa. Miespuolinen päiväkotiope Tsuchida on tietysti saamaton ja vähän ujo, mutta tosi hyväsydäminen pelinörtti, joka ei oikein osaa huolehtia itsestään eikä uskalla tunnustaa tunteitaan ihastukselleen, tarhatätikollega Yamamotolle. Jälkimmäinen ei taas luonnollisesti näe Tsuchidan ilmiselvää ihastumista, koska söpö ihastus ei tietenkään voi koskaan noteerata epäonnisen kosijansa tunteita, ettei kiveen kaiverrettu status quo murtuisi. Tsuchidaan ihastunut pikkuinen Anzu-tyttö puolestaan riipii hermoa pamppailevalla ja jälleen täysin ylikirjoitetulla pirteällä mukalapsellisella esiseksuaalisuudellaan. Muutkin hahmot asettuvat siististi kliseisiin muotteihinsa, ja kaikki kommunikoivat pilkulleen ihmissuhdeanimekliseiden oppikirjan mukaan.
Silti olen saanut alas kolme jaksoa, ja varmaan yritän sinnitellä pitempäänkin tämän kanssa. Välillä ylisöpöily kuitenkin toimii ja Tsuchidan miellyttävän tasavertainen ja jopa yllättävän pätevä ja luonnollinen suhde lapsiin on ihan kivaa katsottavaa aina silloin, kun Anzu ei ole paikalla julistamassa kuolematonta rakkauttaan poikaparkaa kohtaan. Olisin kuitenkin toivonut, että kun sarjalla on pokkaa sijoittua lastentarhaan, sillä olisi rahkeita myös muuhun kuin kliseiden mielikuvituksettomaan ja kritiikittömään tarjoiluun uudessa ympäristössä.
OP ja ED
Intro on ihan nätti ja sopii sarjan fiilikseen kuin nyrkki joka toivottavasti mutta epätodennäköisesti jossain vaiheessa poksahtaa Anzun pään läpi, mutta itse jaksojen tavoin pätkä on tarpeeksi turha ollakseen herättämättä mitään muuta tuntemusta kuin lievää söpöstelysympaattisuutta ja lievää sokerikuorrutuksesta aiheutuvaa ellotusta. Outrot näyttäisivät vaihtelevan jaksoittain, mikä on varsinkin harvinaisuudessaan oikein kiva ratkaisu, mutta siinä vaiheessa kun pääsen jakson loppuun asti, olen niin täynnä söpösöpösöpösöpöä, ettei arvostusta tahdo jäädä edes ideatasolla hienolle kakkosjakson outron avaruusseikkailuparodialle.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Hanamaru Kindergarten, K-On, Katanagatari
Kommentteja: 2 »
Talven 2010 ensivaikutelmia: Ookamikakushi, Dance in the Vampire Bund & Durarara!!
13.1.2010 kello 23:57Hei, tänä talvena olen jopa aloittanut sarjoja. Heitän tänne kuukauden lopulla varmaan vielä toisen ensisilmäilypostauksen, koska näiden lisäksi kiinnostaa vielä muutama talven sarjoista, mutta tässä alkajaisiksi.
Ookamikakushi
Nössöin ja epäkäytännöllisin pyjama koulupuku ikinä
Katsoin tämän tietämättä mitään itse sarjasta pelkän aika siistin promokuvan kiinnostavuuden perusteella, koska valkoinen viikatetyttö punaisessa yössä on aina lupaava merkki. Ja koska tuo on vielä yksi hemmetin siisti viikatedesign kuunsirppinsä kanssa. Aika karmivan ja tuon promokuvan kanssa yksiin käyvän prologiosuuden jälkeen yllätti synkän GONNA EET U NAO -fiiliksen 180-asteinen käännös pirteään uuteen kaupunkiin muuttavaan iloiseen perheeseen kaikessa päivänpaisteessa. Ei niin, etteikö kahden ääripäisen tyylin vaihtelu olisi tuonut ihan kivaa kontrastia, mutta kuilu alun ja lopun lyhyesti yössä välkähtelevän viikatteen ja päivän iloisen koulunkäynnin välillä tuntui liiankin syvältä – kuin ne yöpätkät olisi copypastettu ihan toisesta sarjasta. Voimakas kahtiajako yön ja päivän välillä on kuitenkin epäilemättä tarkoituksellista, joten lopullinen tuomio sen onnistumisesta on annettavissa varmasti vasta sarjan edettyä pitemmälle.
Vaikka suurin osa jaksosta on sitä tylsää päiväsaikaista kouluhöpöä, on sitäkin onneksi elävöitetty vähän tuomalla esiin mukavan korostamattomia, mutta kuitenkin selkeitä vihjeitä siitä, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Päivän pikkukummallisuudet toimivat selvästi linkkeinä öisiin tapahtumiin - miten kaikki ovat epäluonnollisen kiinnostuneita uutena oppilaana kouluun saapuneesta päähenkilöstämme Hiroshista, naapurin varautunut asenne vanhan kaupungin asukkaisiin ja aiemmin niin pirteä ja positiivinen jätkä säikähtämässä ja juoksemassa karkuun ilman mitään näkyvää syytä.
Toivoisin kovasti, että tämän sarjan hahmodesigneja voisi katsoa ilman näppylöitä ja silmien kuivumista. Jos tämä näyttäisi samalta kuin tuo alempana previkoimani Durarara!!, jatkaisin ehdottomasti katsomista (taas toisaalta, katsoisin kuola suupielestä valuen ihan mitä tahansa Durarara!!lta näyttävää…), mutta nykyinen tyyli saattaa hyvinkin ajaa minut pois tämän sarjan parista, vaikka potentiaalia periaatteessa muuten löytyisikin. Varsinkin, kun henkilöissä ei juuri ole kehumista – Hiroshi on täysi nössö, hassut isät on jo nähty animessa miljoonasti (eivätkä ne olleet hauskoja edes silloin ensimmäisellä kerralla) ja heti ensitapaamisesta Hiroshiin kirjaimellisesti ripustautuvaa naapurintyttöä voi tuskin kuvata muulla adjektiivilla kuin “ärsyttävä”. Pyörätuolipikkusiskossa sentään on vähän yritystä.
OP ja ED
Yuki Kajiuran musiikki ansaitsee yleensä ihkutusta minun suunnastani, mutta tällä kertaa, vaikka Kajiuran perussävelistä tässäkin tykkään, tuntuu kappale ponnettomalta ja kohokohdattomalta. Introvideo ei onnistu kokonaisuutenakaan herättelemään minkäänmoisia tunteita. Ihan katsottava, mutta aivan liian hidas ja keskittyy vain hahmojen pyörittelyyn esittelytarkoituksessa ilman mitään muita koukkuja. Tasapaksuuteensa latistuvaa openingia enemmän pidinkin endingistä, jota dominoivan öisen sokkelon klaustrofobinen fiilis kantaa koko puolitoistaminuuttisen varsin kevyesti.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Dance in the Vampire Bund, Durarara!!, Ookamikakushi
Kommentteja: 3 »
xxxHolic 1 – ei aiheuta riippuvuutta
10.8.2009 kello 16:08Joku fiksu ihminen oli joskus sitä mieltä, että tarinan aloituksen pitäisi olla iskevä ja kyetä imaisemaan lukija kertomukseen. CLAMP ei ilmeisesti ole tietoinen tästä ajatuksesta, sillä kaikki lukemani CLAMP-aloitukset – joita ei tosin ole hirveän paljon – ovat melko latteita ja yksiulotteisia. Tähän joukkoon kuuluu myös xxxHolicin ensimmäinen osa, jonka kyllä luki helposti ja nopeasti, mutta sen jälkeen fiilikset eivät kyllä olleet kovin paljon eläväisempiä kuin koomaan vajonneella mursulla.
Tiedättekö, mikä olisi piristänyt tämän sarjan alkua rutosti? Seksuaalinen jännite. Tai edes ihan mikä tahansa jännite. Luulisi, että sarja, joka tuottaa näin intensiivistä arttia saisi puristettua löllöön aloitusosaansa sitä edes ihan pikkuisen…
Aiheet: Arvostelu, Avautuminen, Ensivaikutelmat, Manga
Tagit: Legal Drug, Pet Shop of Horrors, Tokyo Babylon, xxxHolic
Kommentteja: 4 »
Kesän ensivaikutelmia: Bakemonogatari, Aoi Hana, Canaan & Tokyo Magnitude 8.0
20.7.2009 kello 22:43Taas on (vihdoinkin) ensimmäiset jaksot katsottu niistä uusista sarjoista, jotka jollain tasolla kiinnostavat. Kuten kesäkaudelta odottaa saattaa, niitä ei ollut kovin montaa. Toisaalta ne, jotka olen saanut katsottua ovat kaikki olleet vähintäänkin täynnä potentiaalia.
Bakemonogatari
Hei katsokaa, minun värini!
Jos väittäisin, että osasin viime viikolla odottaa katsovani tällä viikolla sarjan aloituksen, jossa painoton tyttö ampuu niitin ex-vampyyrin poskeen, valehtelisin. Joskus odottamattomat lähtökuopat toimivat huonosti, mutta useimmiten ne luovat sarjaan katselunosteen heti alkumetreistä. Bakemonogatari kuuluu ilokseni jälkimmäiseen joukkoon. Boldattu tapaus on sen verran absurdilla tavalla upea, että odotan tältä sarjalta suuria jo ihan sen perusteella.
Eniten vaikutuin kuitenkin lopulta siitä, miten maksimaalisen kaunis jakso on. Rikkaiden värien käyttö yhdistettynä synkeän kolkkoon tunnelmaan, vahvoihin varjoihin ja erittäin selkeään hahmosuunnitteluun toimii loistavasti. Kuvauksen leikittelyt ja rajaukset saivat myös huokailemaan lumoutuneena. Varsinkin tekijöiden haluttomuus näyttää päähenkilön kasvoja kunnolla johtaa mielenkiintoisiin visuaalisiin ratkaisuihin, joista suosikkini on kohta, jossa hän juttelee class repin kanssa ja leikkii samalla kynällään. Muutenkin liikkeen ja viivan selkeys, värien vahvuus ja tyylikäs kuvakerronta ansaitsevat suvereenisti kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Visuaalisen puolen sujuvuus ja elävyys varmistavat tehokkaasti, ettei jakso taannu dialogipainotteisuudestaan ja toiminnan vähäisyydestä huolimatta puolituntiseksi staattisia puhuvia päitä.
Kokeellisista animaatiojaksoista en taas ole koskaan oikein pitänyt, eivätkä tämän pilotin spagettia aivoissa -sähellykset muodosta poikkeusta. Päin vastoin ne näyttävät suorastaan rumilta muun jakson puhdasveristä kauneutta vasten. Tämä lienee tosin tarkoituskin, mutta tyylipoikkeama ei mielestäni muuten sovi jaksoon. Alun random pantsushotti ei myöskään tehnyt vaikutusta (tahallisen) mauttoman panderoinnin vuoksi sekä siksi, etten ole ylipäänsä perinteisten pantsuvilauttelujen tukija. Hieman huolettaa myös se, että saman studion ja ohjaajan ensimmäisen Sayonara Zetsubou-Sensein alkujaksot vakuuttivat minut täysin ja ihastuttivat kovasti, mutta kauden puoliväliin mennessä katsominen kävi kuivaksi pakkopullaksi sitä mukaan, kun hahmojen flanderisointi alkoi mennä enemmän ja enemmän överiksi.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Ensivaikutelmat
Tagit: Aoi Hana, Bakemonogatari, Canaan, Revolutionary Girl Utena, Ristorante Paradiso, Sayonara Zetsubou-Sensei, Tokyo Magnitude 8.0
Kommentteja: 1 »
Wild Adapter 1
30.6.2009 kello 22:02
Jo pitkään on ollut tarkoituksena lukea uudelleen Kazuya Minekuran Wild Adapterin ilmestyneet kuusi osaa, joten päätin kirjoittaa niistä omat postaukset. Sanottavaa totisesti pitäisi riittää, sillä kyseessä on tämän hetken suosikkisarjani suosikkimangakalta. Hyödyttömänä infona voisin mainita, etten yleensä ole kovin innokas lukemaan tai katsomaan sarjoja uudelleen, sillä uuttakin materiaalia olisi jonossa aivan riittämiin ja omaksun fiktiota sen verran vahvasti, että asiat pysyvät melko hyvin mielessä vielä pitkänkin ajan päästä.
Minekura on kirjoissani vahvassa etulyöntiasemassa muihin mielestäni erityisen taitaviin mangakoihin verrattuna, sillä – paitsi että hänellä on sekä tarinankerronta että visuaalinen puoli hallussa – hän tarjoilee minulle suurin piirtein mittatilaustyönä tehtynä juuri niitä elementtejä, joita arvostan fiktiossa aivan erityisesti. Fokus on vahvasti henkilöiden välisissä suhteissa, löytyy tyylikästä väkivaltaa, traumaattisia menneisyyksiä, vahvasti asennetta, yksityiskohtainen, mutta hieman karu piirrostyyli, paljon rinnastuksia ja kerrontaan upotettua symboliikkaa, BL-vivahteita, fiksua ja vuorovaikutteista dialogia, älykkäästi rakennettuja voice-overeita, moraalidilemmoja, vahvoja ja johdonmukaisesti käytettyjä, tekijälleen tyypillisiä kerronnan tehokeinoja, ympäristöönsä sointuvaa terävän pienieleistä komiikkaa… Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin, koska Minekura todellakin harrastaa kaikkia suosikkitropejani.
Ensimmäistä kertaa WA:n aloitusosaa lukiessani olin kuitenkin itse asiassa varsin pettynyt tulokseen. Kubota jätti minut täysin kylmäksi hahmona, sillä se yksi Minekuran konventio, josta en ole ikinä ollut niin kovin innostunut, on periaatteessa lähes kaikkivoipa, voittamaton päähenkilö. Saiyukin Sanzo keikkui juuri tämän piirteensä takia lähes koko ensimmäisen sarjan ajan listoillani rasittavuuden rajamailla, mutta ei koskaan onnistunut käymään varsinaisesti rasittavaksi, sillä Saiyukin poikien vuorovaikutus on niin tiivistä, ettei Sanzo kuitenkaan jää varsinaisesti etäiseksi hahmoksi (flashbackien käyttö auttaa myös). Kubota sen sijaan on tarkoituksellisesti etäännytetty lukijasta (kuten myös Bus Gamerin samasta voittamattomuussyndroomasta kärsivä Toki). En saanut miehestä lainkaan otetta ennen aivan albumin loppua.
WA kärsi valitettavasti ensimmäisellä lukukerralla siitä, ettei Kubotan äärimmäisellä henkisellä eristäytymisellä ollut kunnollista vertailukohdetta, vastapainoa tai funktiota, jotka kaikki tulevat peliin vasta seuraavissa osissa. Nyt toisella lukukerralla katson Kubotaa täysin eri perspektiivistä, enkä ole lainkaan yllättynyt siitä, että lukuelämys parani varsin kiitettävästi. Kyseessä ei edelleenkään ole sarjan paras osa, mutta WA 1 pesee silti lattioita suurimmalla osalla muusta kirjahyllystäni.
[Käsittelen pokkarin sisältöä sen verran yksityiskohtaisesti, että spoilerivaroitus ykkösosan tapahtumia koskien lienee paikallaan.]
Aiheet: Analyysi, Ensivaikutelmat, Manga
Tagit: Bus Gamer, Saiyuki, Wild Adapter
Kommentteja: 3 »
Kevään ensivaikutelmia: Phantom, Eden of the East, 07-Ghost & Ristorante Paradiso
17.4.2009 kello 08:50Tässäpä loput katsomieni pilottien arvioista. Kevät vaikuttaisi kokonaisuudessaan siltä, että ihan kivaa tavaraa on tulossa, mutta edelleenkään mikään ei ole aloituksen perusteella herättänyt kunnollista innostusta. Vaikeutena on sitten, ettei minulla tule mitenkään olemaan aikaa tai halua seurata kaikkia jokseenkin potentiaaliselta vaikuttavia sarjoja, joten nähtäväksi jää, mitkä pääsevät lopulliselle katsomislistalle.
Phantom ~Requiem for the Phantom~
Pöhkö nimi on pöhkö, mutta hieno traileri sai minut katsomaan ensimmäisen jakson, josta pidin varsin paljon. Synkistelevä tyyli höystettynä salamurhaajilla, puukkotappeluilla ja sillä pakollisella amnesialla ei voi mennä ainakaan täysin pieleen. Hahmot ja liike näyttävät silmääni erittäin miellyttäviltä tummaa väripalettia vasten, ja visuaalista onnistumista alleviivaa vielä vähän perinteistä eläväisempi kameratyöskentely. Miinusta tosin tumman naisen epäinhimillisen hölmön näköisistä aurinkolaseista.
Dramatisoinnin puolella sarja yrittää vähän liikaa. Oopperalliset taustamusiikit menevät ylidramaattisuudessaan hieman ohi ja käsikirjoitus haluaa liian kovasti luoda taiteellista ja filosofista syvyyttä päätyen valitettavasti vain puhkikuluneeseen ja kankeaan dialogiin. Varsinkin päähenkilön “Kuka minä olen?!!!!!!!1″ -huuto aiheutti lähes yhtä paljon myötähäpeää kuin Anakinin/Vaderin viimeinen “EEEEEIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!” Sithin kostossa, eikä asiaa auttanut yhtään kertakaikkisen nolo CG-erämaa.
Jakson rakenne taas toimii erittäin hyvin, pidän yleensäkin tällaisista kerronnan dynaamisuutta llisäävistä selkeistä aikahyppelyratkaisuista, jossa aloitetaan “nykyhetkestä”, palataan sitten valoittamaan taustaa ja lopetetaan taas nykyhetkessä. Ylilyönteihin vähän liian usein sortuva kikkailu saa jonkin verran oikeutusta sillä, että osa kohtauksista onnistuu osumaan tehokkaasti aivan nappiin (ja toisaalta jatkuvat ylikierrokset valitettavasti syövät onnistumisten vaikuttavuutta). Pidin erityisesti lopun kattoassasinaation dramatisoinnista, joka korostaa Einin ja Zwein välille rakennettua turtaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaiken kaikkiaan jakso kaatuu omaan kunnianhimoisuuteensa, mutta onnistui tarpeeksi monessa asiassa ansaitakseen kiinnostukseni tulevaa kohtaan.
OP ja ED
Intro on lievässä karmivuudessaan kiitettävän päheä ja tunnelmallinen. Se onnistuu yhdistämään erittäin tehokkaasti ja kauniisti hidastempoisuuden ja nopeat leikkaukset, ja kappale tukee sarjan tunnottoman vakaata, mutta eksynyttä yleisfiilistä oivallisesti. Outro taas on visuaalisesti nätti, mutta miksi tuotantoyhtiöt haluavat aina vain käyttää Ali Projectin hermoja raastavia kappaleita? Videoissa sarjan raskas nukkesymboliikka toimii sievemmin kuin itse jaksossa, jossa se ei tunnu aivan istuvan muuhun kerrontaan.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Avautuminen, Ensivaikutelmat, Taide ja tyyli
Tagit: 07-Ghost, Antique Bakery, Code Geass, Eden of the East, Phantom, Ristorante Paradiso
Kommentteja: 6 »