Ujo mutta taitava isännätön samurai ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

Yllätyksettömästi House of Five Leaves on osoittautunut omaan makuun suvereenisti parhaaksi sarjaksi sitten toiseen saman tekijän eli Natsume Onon mangaan perustuvan Ristorante Paradison vuosi sitten. Suosionsa tämän fanitytön kirjoissa molemmat sarjat saavuttivat ehdottomasti hahmojensa kautta. HoFL ei ole kerrassaan mitään muuta kuin hahmodraamaa, vaikka moni katsoja ehti varmasti odottaa vesi kielellä komeita miekkataisteluita – onhan tarinan päähenkilö Masa sentään loisteliaan taitavasti miekkaa käsittelevä rounin ja studio sarjan takainen studio Manglobe, jonka tuotoksissa yhteenotot ovat perinteisesti olleet hienoa seurattavaa.

Terätaiturointi ja muukin toiminta jätetään kuitenkin hyvin tietoisesti HoFL:ssä aivan minimiin. Katanat ja puukot ovat toki esillä useammassakin kohtauksessa, mutta varsinaiset taistelut vältetään kerta toisensa jälkeen. Nekin muutamat tilanteet, kun veitsiä päästään oikeasti heiluttamaan, ovat ohi melkein nopeammin kuin ehtivät alkaakaan, eikä ainuttakaan kunnon matsia nähdä ruudulla. Tämä asenne siirtää ovelasti enemmän painoarvoa hahmoihin, mutta on onnistunut varmasti samalla vieraannuttamaan osan katsojista. Olisinhan toki itsekin mielelläni kuolannut sexyjä Manglobe-koreografioita, mutta fyysisten yhteenottojen olemattomuus sarjassa, jossa niitä kaiken järjen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla, luo todella kiinnostavan ja tuoreen lopputuloksen hahmojen kannalta.

Oujee nyt se haastettiin kaksintaisteluun! Ai se juoksi pois… Oujee nyt nää ottaa harjottelumatsia! Eiku eipäs sittenkään… Oujee nyt tulee vaarallinen pelastuskeikka! Oho se loppu jo...

Jokainen sekunti, joka ei ole tunnelmanluontia (joka puolestaan varsin poikkeuksetta valmistelee yleisöä ja miljöötä seuraaviin hahmoihin keskittyviin hetkiin), käytetään tiukasti Viiden lehden jäseniin ja näiden ympärillä pyöriviin hahmoihin, mistä seuraa jälkimaku erittäin runsaasta ja täydestä sarjasta, vaikka sen perustahti onkin varsin verkkainen ja fiilistelevä, mikä yleensä jättäisi kokonaisuuteen huokoisen tunnun ja paljon tyhjää tilaa ja väljyyttä. Tämä hitaasti etenevä täyteläisyys on yhteinen piirre kaikille Onon töille, mikä hämmensi alussa, mutta teki minusta nopeasti naisen suuren ihailijan. Normaalikaan tilanne ei ole toki ollenkaan huono asia ainakaan automaattisesti, sillä hidastempoiset, väljät sarjat kuten Ghost Hound ovat monesti kiehtovaa seurattavaa, mutta Onon täyteläinen tyyli on erikoisuudessaan ja yllättävässä tehokkuudessaan vertaansa vailla.

Henkilödraamakin etenee edellä esitetyn kuvion mukaisesti hiljaksiin ja monesti huomaamattakin, mutta se ei missään vaiheessa jää polkemaan paikallaan. Kaikista hahmoista väännetään irti reippaasti enemmän kuin miltä aluksi vaikuttaa, eikä yksittäisiä käänteentekeviä hahmonkehityskohtauksia ole helppo erottaa muusta kerronnasta. Masan hämmentävän suuri ja silti omituisen huomaamaton muutos (ainakin Viiden lehden jäsenten keskuudessa) epävarmasta, isoilla koiranpentusilmillään ympärilleen pälyilevästä ja siksi ammatissaan jatkuvasti feilaavasta miekkamiehestä itsevarmemmaksi ja itsenäisemmäksi Viiden lehden jäseneksi on näkyvin esimerkki tästä. Muutosta on hankala huomata, sillä Masa pysyy koko ajan hiljaisena ja olemukseltaan kovin heittopussimaisena tapauksena. Jossakin vaiheessa katsoja vain huomaa, etteivät ne eksyneet koiranpentusilmät ilmennäkään enää lainkaan sitä hukassa olemista, vaan pikemminkin vähän hämmentynyttä, mutta monesti painostavaa tarkkaavaisuutta ja loputtoman sinnikästä uteliaisuutta ja lopulta jopa kivenkovaa päättäväisyyttä.

True story bro

Ainoa valittamisen aihe tuleekin siitä, että anime on vähän liian lyhyt sikäli, että Otake ainoana (ja ainoana naisena) kärkiviisikosta ei kerkeä saamaan kunnolla spottivaloa kahdentoista jakson aikana. Tämä ei kuitenkaan vahingoita sarjaa kovinkaan paljoa, kun vastapainoksi pienemmälle roolilleen Otake pwnaa ahkerasti kaikkia muita hahmoja lukuun ottamatta jengin pomoa Yaichia, jonka kanssa on aika tasoissa.

Suosikkihahmo

En vieläkään käsitä, miten niin monen mielestä tämän sarjan hahmosuunnittelussa olisi parantamisen varaa.

Yaichi, koska mies on niin järjettömän kuuma, että korvani alkoivat höyrytä joka ikinen kerta, kun tekijät yltyivät heruttelemaan häntä screenillä. Eli melkein koko ajan. Lisäksi Yaichin moraalinen harmaus ja väsähtänyt melankolisuus tekevät hänestä kiehtovan hahmon, joka säkenöi  välinpitämättömässä itsevarmuudessaan sekä valtavaa karismaa että karmivaa pahaenteisyyttä.

Mutta erityisen loistavan hahmosta tekee tämän ja Masan välinen kanssakäynti, mikä on toki luonnollista, kun kyseessä on edelleen korostuneen henkilödraamaan painottunut sarja. Jotain HoFL:n hienovaraisuudesta sanoo jo se, että Yaichi tajuaa pikkuhiljaa suunnilleen samaan tahtiin yleisön kanssa Masassa tapahtuvan muutoksen. Ottaessaan Masan suojatikseen hän suhtautuu tähän vähän kuin söpöön lemmikkiin, mutta huomatessaan Masan olevan luultua tarkkanäköisempi ja suorapuheisempi hän suorastaan säikähtää – tosin tietenkin omalla lakonisella tavallaan, joka koostuu hieman tylymmästä ja etäisemmästä asenteesta miekkamieheen ja selän mielenosoituksellisesta kääntämisestä tälle aina tämän päätellessä jotain hänestä ja osuessa hänen harmikseen napakymppiin.

Ja kun muu ei auta, ruvetaan lopulta viskomaan tuhkakuppia toisen naamaan.

Kehonsa kielletyllä ihmissynteesillä runnelleet alkemistiveljekset etsivät Viisasten kiveä palatakseen ennalleen ja törmäävät koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.

Fullmetal Alchemist: Brotherhood loistaa tarinankerronnallisilla alueilla paljon kirkkaammin kuin hahmojensa käsittelyssä. Se on paljon ensimmäistä sarjasta tehtyä animeversiota tarinapainotteisempi, tai ainakin tarinassa on tällä kertaa jotain tolkkua, mutta sen sijaan hahmot ja näiden kautta toimiva tunnelataus jäävät selvästi syrjempään kuin edeltäjässä.

Tämä ei tosin tarkoita etteikö Brotherhood olisi täynnä cooleja ja tyksittäviä ja mielenkiintoisiakin hahmoja. Päinvastoin sarjan valtava hahmokaarti on täynnä oivaa materiaalia ja takaa todella monipuolisen porukan, mutta yksittäiset hahmot palvelevat ensisijaisesti miehittämiään ihailtavan yksityiskohtaisia juonikuvioita. Lopputuloksena on suuri ja värikäs jengi kivoja ja hienoja, mutta hahmofokuksen vähäisyyteen suhteutettuna asiaankuuluvasti hieman yksinkertaisiin muotteihin kaiverrettuja hahmoja.

Kuten jokaiseen sääntöön, tähänkin löytyy toki jokunen poikkeus.

Mangassa hahmot saavat vähän enemmän huomiota, mutta animesta sitä on aikarajoitusten vuoksi karsittu jonkin verran siltä osin kuin hahmoihin keskittyvät hetket eivät palvele suurempaa tarinaa. En pidä tätä erityisen huonona ratkaisuna, sillä animen kanssa on käynyt selväksi, että homma käy kaikin puolin sulavammin, kun asioita vähän yksinkertaistetaan alkuperäisestä mangasta (alkujaksojen epäonnistuneet yritykset miimikoida mangan huumorin ja vakavan välillä hektisesti vaihtelevaa kerrontatyyliä heikensivät jaksoja kohtuuttomasti, kunnes tekijät tajusivat jättää suuren osan huumorista suosiolla pois).

Kyllästymiseen asti toistuvat sankarilliset ihmisyydenylistyspuheet ja vastapuolen ihmiset on perseestä -puheet käyvät välillä hermoille ja korostavat sarjan juoni- ja teemasubstanssi ennen hahmosubstanssia –asennetta. Varsinkin ne hyvimmät hyvikset jotka kieltäytyvät tappamasta vihollisiakaan, kärsivät välillä tylsästä yksioikoisuudesta, mutta onneksi laajasta ja monipuolisesta hahmokaartista löytyy jonkin verran tasapainottavaakin materiaalia. Shounen-hengessä kuitenkin mennään siinä mielessä, että hyvikset tappelevat rakkaidensa, ideaaliensa ja koko ihmiskunnan hyväksi peräänantamattomasti, epäitsekkäästi ja uljaasti ja ovat yhdessä vahvempia ja muutkin genren yleiset hyviskliseet muistetaan. Onneksi Hiromu Arakawa taitaa kuitenkin dramatisoinnin, josta suuri osa on hahmojen kanssa periytynyt animeenkin, mikä johtaa siihen, että kuluneetkin kohtaukset vaikuttavat monesti paremmilta ja vähemmän käytetyiltä kuin ovatkaan. Vähän aikaa tuntemattomille teille kadonneiden hahmojen hienot comebackit esimerkiksi elävöittävät tunnelmaa hyvin tehokkaasti (mangaa lukiessa rupesin itse melkein kiljumaan Havocin uudessa tulemisessa).

Havocin uusi renttu-look on niin rautaa.

Pitemmän päälle karakterisointi alkoi kyllä loppua kohden tuntua liiankin kunnianhimottomalta ja miellyttämään pyrkivältä. Epilogin aikana jo melkein kaikki ärsytti lievästi ja varsinkin tietyt luvatut ihmeparantumiset aiheuttivat verisuonten nykimistä ohimolla. Mangan loppua en ole vielä lukenut, kun seuraan kotimaisten julkaisujen tahdissa, mutta Brotherhood on yleiseti ottaen seurannut alkuperäistarinaa varsin uskollisesti, joten tuskinpa epilogissakaan on ruvettu sooloilemaan. Fullmetal Alchemist on mielestäni sarja, jolla olisi ollut mangakan taitojen puolesta  mahdollisuuksia ylittää aita muualtakin kuin sieltä matalammasta kohdasta. Toki kaikki on miellytävää ja niin edespäin, mutta käteen jäi touhusta hahmojen kannalta lähinnä vähän pettynyt olo, vähän kun olisin tilannut frutti di mare -pitsan ja saanut margaritan (joka on kieltämättä myös oikein hyvää, mutta…).

Hahmoihin liittyen ehkä sarjan mielenkiintoisin ilmiö muodostuu siitä, kuinka establisoitu päähenkilö Ed jätetään sarjan edetessä enenevissä määrin sivuun hienoimmasta toiminnasta. Muu kööri hyvin pitkälti valtaa spottivaloa, eikä Ed taida saada juurikaan huippuhetkiä viimeisen neljänneksen aikana ennen aivan loppujaksoja (ja on kovin syrjässä parhaista paloista jo tästä reippaasti aikaisemmin). Finaalijaksoissakin esimerkiksi hänen yhteenottonsa Priden kanssa ei ollut ainakaan itselleni läheskään yhtä hottia seurattavaa kuin samaan aikaan tykittävä Scar/Wrath-tappelu (mikä saattaa tosin johtua suuresta Wrath-kuolauksestani, mutta kuitenkin…).

Ehdottomasti suurimman kiitokset hahmopuolella ansaitsevat vahvat naishahmot, joihin ärsyttävä ja hyödyttömyydestään huolimatta mukana roikkuva päähenkilön love interest Winry, hahmopuolen suvereenisti heikoin lenkki, ei valitettavasti kuulu. Sen sijaan Izumi, Hawkeye ja isosisko-Armstrong sekä pahisuolella aivan liian aikaisin menetetty Lust ovat kovaa kamaa (joskaan eivät harmi yllä aivan immuuneja perinteisille alentaville naishahmotropeille).

Suosikkihahmo

Jääkuningattaren tiukka asenne ratkaisi.

Yllätyksettömästi näistä hienoista naisista Olivier Mira Armstrong nousi heti ensiesiintymisestään lähtien suureksi suosikikseni järisyttävän GARilla olemuksellaan ja liikaa moraalipelleilyä halveksuvalla asenteellaan (vaikka toki hänkin sisimmässään sille lopulta hyviksenä kumartaa, mutta ei yhtä yksiselitteisesti kuin suuri osa sankareista). Tiukka täti pwnaa kaikki muut ruudulla ollessaan myös ehdottoman hienolla hahmodesignillaan, jonka fabuloussit kultaiset Amrstrong-hiukset ja hävyttömän ihanat paksut huulet kruunaavat. Luonnollisesti hän kantaa Amestrisin armeijan univormua paremmin kuin kukaan muu (paitsi ehkä itse Führer, joka pääsee tasoihin). Suuri oli tosin rageni, kun pikkuveli-Armstrong lopulta pärjää kovemmin Slothia vastaan tullessaan jelppimään systeriä juuri kun olisin toivonut, että kerrankin olisi ollut käsillä naishahmo, jota ei tarvitse pelastella.

Shinsengumi-bishit kehittelevät vampyyrizombiksi muuttavaa lääkettä ja saavat paijattavakseen kyseisen rohdon kanssa häärännyttä ja sittemmin kadonnutta isäänsä etsivän tyttösen.

Jaksoja katsottu: 10/12

Ragetetaan nyt vaikka ensin alta pois se sama itku, jonka kävin läpi jo ensikatsaustekstissäni: Chizuru Yukimura on superhyödytön ja kertakaikkisen persoonaton käänteishaaremin keskushahmo. Minunlaiseni positiivisesti ajatteleva viaton sieluparka olisi mielessään melkein kuvitellut, että hahmon hajuttomuudelle ja mauttomuudellekin täytyisi lopulta löytyä jokinlainen raja, mutta Chizuru todistaa surukseni toisin. Muuten jättäisinkin hänet jokseenkin rauhaan ja olisin kuin häntä ja hänen tyhmänhyveellistä, lampisilmät ammollaan mollottavaa mukaluonnettaan ei olisikaan, mutta hänen ulkoinen yhdennäköisyytensä ja roolinsa yhteneväisyys suuren suosikkini Ouranin pragmaattisen ja skeptisen Haruhin kanssa saa minut näkemään punaista. Chizuru on varsinainen anti-Haruhi, ja ottaen huomioon, kuinka paljon jumaloin Haruhia…

Ettei menisi ihan saamattomaksi whinettämiseksi, niin sanottakoon vielä, että Saitou-bishin mukaan Chizurun pitäisi olla ihan pätevä itsepuolustuksessa, mutta ei tyttö kyllä sarjan aikana ole saanut skillzejään esiteltyä. Aina, kun mahdollisuus pätemiseen sattuu vastaan, Chizuru vain nyhvää ja katselee ahdistajiaan kalamaisesti ja kenties vinkuu vähän, kunnes joku haaremibisheistä tulee pelastamaan. Tyttösen hölmöilyrepertuaari käsittää lisäksi kaikenlaista hienoa, kuten minikokoisesta sotatantereesta käyvään taloon juoksentelun nimenomaisesta kiellosta huolimatta – ja sisällä hän tietysti vain häiritsee oman puolen pukareita, joiden pitää nyt keskittyä hyödyttömän pikkusiskokorvikkeen/maskotin suojelemiseen. Argh.

Toisaalta on kai sitä nähty kummallisempiakin strategioita kaunispojan syliin pääsemiseksi…

Kun aloitin Hakuoukin katsomisen, sivistin itseäni kevyellä wikittämisellä Shinsengumin eli 1860-luvun vaaleansinisestä tavaramerkkitakistaan tunnetun erikoispoliisin keskusdyydeistä, joiden bisheilyistä sarja kertoo. Suurilta linjoiltaan poikiin onkin otettu mallia muinoin eläneistä irl-vastineistaan, mikä ehdottomasti piristää menoa kovasti, sillä Shinsengumi-miesten välillä vaikuttaa keikkuneen kaikenlaista draamaa, ja tieto ryhmän väistämättömästä hajoamisestakin tuo oman mausteensa soppaan.

Valitettavasti vain tosielämän jätkistä on jätetty animeen vain pieni, pinnallinen ripaus, eivätkä nämä pääse kehittymään kuivahtaneista stereotyypeistään juuri lainkaan. Tässä mielessä Hakuoukin visual novel -tausta puskee pintaan paljon vahvemmin kuin historiallinen tausta, koska kaikkien poikien on oltava hiukan toisistaan eroavia, mutta miellyttäviä stereotyyppejä. Aidan matalimmasta kohdasta on selvästi lantustettu yli, kun kaikki pääbishit ovat järkkymättömän symppikseen muottiin pakotettuja prinssi-kandidaatteja ilman mitään kyseenalaistavia tekijöitä. Varmaa on, etteivät hahmot tässä sarjassa tekisi yhtään mitään mielenkiintoista, ellei historia sanelisi osaa tapahtumista.

Vaikka stereotyypit pidetään päällä yhtä tiukassa kuin toppatakit napajäätiköllä, on hahmojen ohjaus kuitenkin yllätyksettömyyteensä nähden varsin onnistunutta. Kunkin bishin erottaa heti helposti muista ja kullakin heistä on varsin hyvin establisoidut, toisistaan eriävät suhteet muihin. Pirteä, kovaääninen ja vähän kovapäinenkin Shinpachi esimerkiksi on parasta kaveria porukan kuopuksen, pienikokoisen ja elinvoimaisen Heisuken kanssa, kapinoi leikkimeilisen kakaramaisesti vakavankireää Toshia vastaan ja pullistelee sielunveli-henkisesti lihaksiaan hillitymmällä tavalla machon Sanosuken kanssa. Melko onnistuneesta toteutuksesta seuraa, että poikien seikkailuja on ihan kiva katsella, vaikkei sarjalla suurempia hahmoihin liittyviä ambitioita olekaan, ja tuskin tulee ensi syksyksi ilmoitetulla toisellakaan kaudella olemaan.

WTF so gay ;D

Suosikkihahmo

Punaiset kutrit, vihreät silmät ja viekas hymy – muuta ei hurmaamiseeni tarvitakaan.

Okita huonojen “yksikin väärä liike ja minun täytyy tappaa sinut lulz” -vitsiensä kanssa on näppärin bisheistä, koska hänessä on sentään hieman muutakin eloa kuin kyltymätön hyväsydämisyys (jota vailla ei hänkään tosin ole). Voi kyllä, tipahdan aina siihen viileään, huolettoman oloiseen hyypiöön, jolla on sisäisiä kärsimyksiä.

Eli yksinkertaisemmin sanottuna tykkään Okitasta, koska YLLÄTYSTUBERKULOOSI!

Tekee kaikesta 100% dramaattisempaa.

Tuberkuloosi on hieno sairaus fiktiossa – se tekee hahmosta kuin hahmosta välittömästi kaksi kertaa coolimman ja traagisemman kuin tämä normaalisti olisi, koska tieto edessä häämöttävästä kuolemasta saa katsojat näkemään hahmon eri valossa, varsinkin kun dramaattisten verenyskimiskohtausten viljelyllä varmistetaan, ettei hahmon tila pääse unohtumaan missään vaiheessa. Lisäpontta hommaan saadaan toki vielä sillä pakollisella sairauden salaamisella ja lopulta paljastumisella. Nämä iänikuiset tubi-kuviot hoidetaan Hakuoukissa erittäin kivasti vähitellen ja vähän muun sotkun alla, eikä suinkaan suurina ja spektaakkelimaisina paljastuksina.

Nyt tulee kyllä kuvaspämmiä kuvaspämmin vuoksi, mutta pikku!Okita on ihan järjettömän suloinen tapaus:

Miten tuollaista voi olla rakastamatta? Minäkin haluan oman! <3<3<3<3<3

————————————————————————————–

Seitsemän jätkää saavat kestää sadistista kohtelua ja bondata keskenään 50-luvun nuorisolaitoksessa.

Jaksoja katsottu: 11/??

Jos Uraboku on ennen kaikkea tarinavetoinen sarja höystettynä parituskelpoisilla geneerisillä pojilla (ja yhdellä tosi ihanalla kaksikolla), niin Rainbow yrittää puolestaan kovasti olla hardcorein hahmovetoinen sarja koskaan. Se repii hahmoistaan irti kaiken mahdollisen kärsimyksen, urheuden ja toivon kipinän ja pistää nämä vuodattamaan miehisiä kyyneliä jokaisessa jaksossa.

Jos minä jostain pidän, niin siitä, että varsinkin suosikkihahmoni laitetaan koville ja että viihteeni pelaa isoilla dramaattisilla panoksilla. Eipä siis ihme, että Rainbow nousi karun 50-lukuisen nuorisovankilakuvauksensa voimin välittömästi yllätyssuosikikseni kevään uusista sarjoista. On aika hienoa nähdä kerrankin animen kuvaavan jokseenkin inhorealistisesti väkivaltaa ja muitakin kauheuksia, joille kovia kokeneet nuoret tuolloin saatettiin niin kyseenalaistamatta altistaa. Rainbow on karu sarja, eikä pelkää hakata päähenkilöitään henkihieveriin, joten vaikuttavuutta sen raisulta hahmokuvaukselta ei lähtökohtaisesti puutu.

Pamputusta sieltä hellemmästä päästä.

Kerkesinkin vähän ensivaikutelmissani toivoa tästä suurinta upeutta koskaan, vaikka ensimmäisen jakson kökkö dramatisointi ei hirveästi tällaista unelmaa rohkaissutkaan. Valitettavasti hahmojen käsittely sujuu edelleen kuin fotorealistisen piirtämistarkkuuden tavoittelu vasemmalla kädellä (näin oikeakätisen kirjoittajan vinkkelistä). Tunteet räiskyvät niin lujaa yli kaikkien laitojen, että inhimillinen kosketuspinta hahmoissa jää hyvin kapeaksi kaistaleeksi.

Ja suurin synti hahmokuvauksessa on toki katsojaansa korville armottomasti läpsivä mustavalkoisuus. Rainbow‘n maailmassa ihmiset on jaettu tiukasti kahteen lootaan: hyviin ja pahoihin. Pahojen hahmojen hirvittävyyttä korostetaan luonnollisesti sillä, että heistä tehdään klassiseen tapaan erittäin vastenmielisen näköisiä, ja rumuuden vaikutelmaa korostetaan vielä liioitelluilla irveillä ja räkänauruilla. Lopputulos on arvattavasti enemmän naurettava kuin tehokas, sillä paha hahmo –> ruma hahmo -logiikka on paitsi yleisön raivostuttavaa aliarvioimista, myös niin passé, ettei yhdenkään itseään kunnioittavan tarinankertojan pitäisi siihen turvautua enää tämän vuosituhannen puolella.

Eikä tämä ole edes Ishihara-vartijan rumin naama.

Lopputuloksen kömpelyyttä lisää sekundaluokan nykivä hahmoanimaatio ja etenkin sen mielikuvituksettomuus ja yksilöimättömyys. Kaikki samassa asemassa olevat hahmot reagoivat aina suunnilleen identtisesti tapahtumiin ja muihin hahmoihin, mikä latistaa näitä yksilöinä ja johtaa monesti laiskoihin epäloogisuuksiin. Hyvän esimerkin tarjoaa ensimmäinen jakso, jossa kaikki kuusi uutta poikaa yrittävät yksi toisensa jälkeen vetää valmiiksi sellissä istuvaa tulevaa isovelihahmoaan Anchania kuonoon tämän ensi kertaa tavatessaan. Kaikki syöksyvät kimppuun tismalleen sama ilme kasvoillaan odotettuaan ensin omaa vuoroaan kiltisti kuin jonottaisivat jäätelökioskille. Myöhemmin poikien tullessa tutummiksi katsojille selviää, että esimerkiksi pullea poika Cabbage on erittäin epäaggressiivinen ja viettää päivänsä lähinnä nukkumalla, syömällä ja hymyilemällä, mikä ei tunnu mitenkään isatuvan yhteen sen kanssa, että pilottijaksossa hän yrittää kuopata Anchanin aivan yhtä innolla kuin aggressiivisemmat pojat sen jälkeen kun nämä ovat saaneet turpaansa.

Kuvattu kohtaus olisi voinut toimia, jos kukin hahmo olisi pystynyt antamaan jonkun pienen viitteen yksilöllisyydestään esimerkiksi ilmeiden ja eleiden avulla, mutta sellaista mahdollisuutta heille ei ole oikein osattu antaa. Perusongelmaksi nousee, että kaikki keskuspojat hymyilevät ja ovat hyvällä tuulella, hämmästyvät, vaikuttuvat, vihastuvat ja järkyttyvät aina samaan aikaan ja samalla tavalla, vaikka heidät on establisoitu hyvin värikkääksi jengiksi.

Rainbow‘n suunnaton kunnianhimo ja pyrkimys olla oikeasti sykähdyttävä ja vatsasta ottava tarina toimii samalla kertaa sekä sarjan pelastuksena että seikkana, joka saa kömpelösti ylilyödyn karakterisaation ärsyttämään kahta kauheammin. Pelastuksena siksi, että sarja onnistuu toivomisen varaa jättävästä hahmokuvauksestaan huolimatta intohimoisen uskaliaisuutensa ja rankkuutensa ansiosta saamaan pienen sydämen rinnassa pamppailemaan verta suoniin vähän kovemmin. Lisä-ärsytystä taas kumpuaa hukkaan valuneesta potentiaalista; koko ajan katsoessa minua vainoaa lannistava ajatus siitä, miten hieno sarja tästä olisi voinut tulla pätevän dramaattisen ohjauksen avustuksella. Urabokun kaltaisessa geneerisessä nättipoikasarjassa, jonka kunnianhimolukemat ovat suunnilleen yhtä korkeat kuin puoliksi syödyllä persikalla, ei löllöilevä dramatisointi haittaa niin paljon, koska sillä ei alun perinkään ollut eväitä samanlaiseen loistavuuteen kuin kunnianhimoa tursuavalla sarjalla.

Suosikkihahmo

Kaltoin kohdeltu pikkusiskokompleksinen sinisilmäblondiorpo, joka haluaa laulajaksi? Eiei, kyllä tästä sarjasta löytyy vieläkin juustoisempaa tavaraa.

Joe, joukon puhdasverinen nättipoika ja pitkäripsinen pedobaitti. Tylsä valinta hahmosuunnittelunsa kannalta näin monimuotoisessa sarjassa, mutta tykästyin heti ensimmäisestä jaksosta lähtien Joen koko nuorisolaitoksen todellisuutta säikähtäneeseen asenteeseen, joka tuntui erottuvan muista jonkin verran edukseen sikäli, että hän saa yllä kuvaamani pahasti feilatun tappelukohtauksen jälkeen ihan oman hetken, jolloin hän reagoi reippaasti eri tavalla kuin muut koettamalla vähän pelkurimaisesti käydä kauppaa hengestään selliin salakuljettamallaan tupakalla.

Joe vaikuttaa alkuun herkältä, pojalta, mutta erityisen suosikkini hänestä tekee se, että epävarman ja pehmeän ensivaikutelman alta paljastuu ajoittain paljon luultua ovelampi ja röyhkeämpi ihminen. Tämä puoli hänestä tulee esille tähän mennessä parhaiten siitä, miten laskelmoidusti ja helposti hän johtaa Sakakin, laitoksen pedofiililekurin ansaan vuorottelemalla käytöksessään flirttailevia silmänvinkkauksia ja pelokasta antautumista. Toisessa kohtauksessa hän kävelee sisään Sakakin ja psykoottisen lapsenhakkaajavartija Ishiharan luokse, aivan pokkana nappaa jälkimmäiseltä tupakan ja ryhtyy omahyväisenä sanelemaan määräyksiä miehille. Molemmissa tilanteessa hänen röyhkeä itseluottamuksensa perustuu sille, että hän tietää olevansa vastapuoltaan edullisemmassa asemassa, mutta hänen käyttäytymiseensä sisältyvä nöyryytyshakuisuus antaa hahmolle kevyen ja oikeutetun pahansuopuuden sivumaun.

Pääpojat onnistuvat toki pwnaamaan kiusaajiaan tätäkin kovemmin sarjan aikana (tosin eivät ainakaan tähän mennessä vielä tyylikkäämmin).

Orpopoika saa tietää olevansa taikaörkkejä vastaan taistelevan suvun jäsen ja paikallisen parantajaneidon reinkarnaatio. Kaupanpäällisiksi tulee pitkä, tumma ja komea suojelijaseme.

Jaksoja katsottu: 10/24

Nyt heti Durararan jälkeen pitää ottaa käsittelyyn Uragiri wa boku no namae wo shitteiru eli Betrayal Knows My Name eli Uraboku (argh mikä nimihirviö), ihan vain siksi, että sen asenne hahmoihinsa on suunnilleen Durararan asenteen antiteesi. Durararaa kiitin hahmoliikkeistä ja siitä, miten niiden animointi antaa ääninäyttelijöille mahdollisuuden kunnolla paneutua hahmoihinsa ja ihan oikeasti näytellä. Urabokua katsoessa taas meininki on aika tuskallista tällä saralla. Innostiko, kun sarjan seiyuu-lista paljastui yleisösuosikkien täyttämäksi? Innostiko enää sitten kun tajusit, etteivät Urabokun hahmot anna minkäänlaista tilaa näyttelijöilleen näytellä, koska puusta veistetyt miehekkeet vain patsastelevat perusasennoissa ja selittävät sarjan maailmaa pihalla olevalle päähenkilöukelle?

Otetaanpa tarkasteluun Mamoru Miyano ja Jun Fukuyama, joiden perään kuolaan kaikkien muiden fanityttöjen tavoin erittäin tulisesti. Miyano näyttelee Durararassa Kidaa, joka välillä hyppii kavereidensa kimpussa ihkuttamassa kaikkea mahdollista energisenä kuin kunnon vauhdin saanut superpallo ja välillä jää ajatuksistaan kiinni negatiiviseen kierteeseen, jolloin Miyanon äänikin muuttuu hyperpirteästä ja teennäisestä hihkumisesta matalampaan monotonisen katkeraan selostukseen. Muutaman kerran hahmo kiihtyykin sen verran kovasti, että katsojat saavat nauttia aika pelottavaankin sävyyn lausutuista repliikeistä. Urabokun Shuuseina Miyano taas saa ehkä yhden lyhyehkön ja informatiivisen repliikin jaksoa kohti, ja koska hahmo on ilmeikkyytensä ja ilmaisuvoimansa puolesta muiden sarjan herrojen ja niiden parin neidinkin tavoin veistetty graniitista, ei seiyuulla ole paljon muuta vaihtoehtoa kuin vain sanoa vuorosanat latteasti. Samoin Fukuyaman Durarara-hahmo Shinra saa esitellä seiyuunsa näyttelijänlahjojen laajuutta ja tarkuutta hitusen pahaenteisen ja välillä vakavoituvan, mutta perusluonteeltaan poikamaisen söpön ja pirtsakan toimiluvattoman tohtorin roolissa. Urabokun puolella hän kokee Tsukumo-taistelijana saman lannistavan kohtalon kuin Shuusei.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö Urabokun hahmot erottuisi toisistaan, sillä kyllä näiltä ihan omat persoonallisuudet löytyvät ja etenkin Shuusein on tarkoituskin olla vähän hiljainen kypsä poika, mutta ääninäyttelyn kannalta nämä hahmot samoin kuten loputkin sarjan bisheistä pääsevät ilmaisemaan tasan yhtä paljon kuin jos seiyuiden käytön sijaan repliikit tehtäisiin yleisölle tiettäväksi ainoastaan tekstitysten kautta. Ainoa seiyuu, joka saa kunnollista eloa hahmoonsa on Takehito Koyasu päähenkilöuken näyttävänä isoveljenä Takashiro Giouna, mutta sekin johtuu siitä, että Koyasulla on niin komea ja tunnistettava ääni, että se saa hahmon kuin hahmon kuulostamaan vaikuttavalta ilman varsinaista yritystäkin.

Rawr. Lieroissa hyviksissä on sitä jotain, vaikka prototyypiksi Takashiro jääkin…

Durarara!! tekee kaiken toisin päin myös siinä mielessä, että se alleviivaa hahmojensa heikkouksia ja pistää ne näiden vahvuuksia vastaan tehden sitä kautta selväksi, että sarja ratsastaa nimenomaan hahmoillaan. Uraboku sen sijaan käsittelee hahmojaan suurimman osan ajasta ennen kaikkea informantteina, jotka kertovat katsojalle, mitä tarinassa tapahtuu ja soveltuvat suurimmaksi osaksi lähinnä pinnalliseen ihkutukseen. Luonteeltaan kaikki hyvikset ovat toki tympeän kivoja ja hyväsydämisiä – lukuun ottamatta mahdollisesti Takashiroa, joka toimittaa porukan pakollisen villin kortin ja moraalisesti harmaan aikuisen virkaa. Varsinkin pääpariskunnan Yuki-poika ja Luka-seme ovat todella köyhää katsottavaa. Luka ei onneksi paljoa muuta tee kuin patsastelee ja tappelee, mutta Yukin ääretön hyvyys, hellyys ja hyödyttömyys raastavat hermojani (mankuvasta äänestä puhumattakaan).

“Ah kauheaa, en pääse irti tämän suloisen pienen tytön rautaisesta otteesta. Woe is me.”

Muutenkin hahmopuolella tehdään aika arvaamattomia liikkeitä, kun jaksossa 7 sarjaan tuodaan lauma uusia hahmoja Gioun perheen palvelusväen muodossa. Lääkäri on eksentrinen hyypiö, kokki tunnollinen symppispoika ja sisäkkö ujo moetyttö, eikä kukaan heistä vaikuta muulta kuin jonkinlaiselta tarpeelta lisätä sarjaan mahdollisimman paljon jäykkiä stereotyyppejä, että jokainen fanityttö nyt varmasti löytää oman varta vasten räätälöidyn ihkuhahmonsa sieltä. Jossain joku vielä sanoi, ettei näillä hahmoilla edes riitä hirveästi relevanssia mangan puolella, mikä saa numeron tekemisen uusista tyypeistä vaikuttamaan vielä ärsyttävämmältä.

Suosikkihahmo

Edelleen vastakohtaisuus Durararaan näkyy siinäkin, että Ikebukuro-seikkailujen monipuolisesta ja eläväisestä possesta on hankala valita suosikkia kun kaikki ovat kivoja, kun taas Uraboku-suosikin valinta on äärettömän helppoa siksi, että suurin osa hahmoista tekisi suuren palveluksen sarjalle näkymällä ruudulla vähemmän. Mainittu Takashiro Giou on kieltämättä kuitenkin varsin karismaattinen herra, ja salaperäiset, vähän pahaenteiset äijät ovat yleensä kiehtovia, vaikka tämäkin hahmo on nähty miljoonaan otteeseen.

Vaan voiton vie pariskunta Hotsuma & Shuusei, koska nämä pojat ovat aika hiton suloisia.  He ovat jopa ihan oikea pari (ainakin henkisellä tasolla) siinä missä pääpari Luka & Yuki vain baittaa laiskasti, koska kohtalo yhdistää ja muuta lässynläätä. Hotsuma ja Shuusei muodostavat toki hyvin tyypillisen kuumapäisen ja viileän dyyden parivaljakon, mutta se toimii tässä yllättävänkin hyvin etenkin yhdeksännessä jaksossa, joka keskittyy nimenomaan heihin. Heidän suhteensa on jopa aidosti kiehtova suuressa keskinäisessä luottamuksessaan ja molemminpuolisen henkisen riippuvuussiteensä voimin – varsinkin kun soppaa höystetään sillä, ettei kumpikaan ole päässyt yli palovammasta, jonka Hotsuma aiheutti aikoinaan Shuuseille, mikä tietysti lisää parisuhteeseen kirpeämmän ja piilotetun katkeran ulottuvuuden.

Fanitytön pää räjähti, kun jalat kävivät läheisiksi.

Koska nämä kaksi ovat sarjan ainoa fiksu ja yhtään syvemmälle menevä liike hahmojen kannalta, ehdotan tuotantotiimille, että tulevissakin jaksoissa on enemmän heitä ja vähemmän tätä:

NYT STNA TURPA KIINNI.

Ikebukuron kaduilla liikkuu kaikkea kummaa porukkaa ja päätön irlantilaiskeiju.

Jaksoja katsottu: 24/24

Durararan suurin viehätys lähtee ehdottomasti hahmoista. Hahmopainotteisuus on sarjan jälkipuoliskolla käynyt yhä selvemmäksi, kun jaksot ovat olleet täynnä hahmovetoisia pitkiä keskusteluja sen sijaan, että keskityttäisiin toimintaan, cooleihin tappeluihin ja juonen eteenpäin viemiseen. Sarja todellakin vaikutti täysin pysähtyneen pinoamaan hahmojen epävarmuutta useamman jakson ajaksi, ennen kuin toiseksi viimeinen jakso tuli ja toi mukanaan takaisin toiminnan ja tarinan liikkuvuuden. Moni blogaaja alkoikin jo menettää kärsivällisyyttään sitä edeltävien puhetulvajaksojen aikana, ja ilmeisesti kuulun siihen häviävän pieneen vähemmistöön, joka on pitänyt tätäkin puolta sarjasta kiehtovana.

Olen tässä vaiheessa nähnyt suurimman osan samojen tekijöiden aikaisemmasta sarjasta Baccanosta, johon Durararan väen seikkailuja Ikebukurossa on verrattu paljon. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että edellinen pyyhkii lattioita jälkimmäisellä, mutta itse olen pitänyt Durararasta huomattavasti enemmän tästä kaksikosta. Syynä on yksinkertaisesti se, että Durararan hahmojen viehätysvoima kumpuaa ennen kaikkea siitä, ettei kukaan ole miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa. “Väkivallan ruumiillistumaksikin” luonnehdittu juoma-automaatteja ja liikennemerkkejä malttinsa menettäessään heittelevä tuhokone Shizuo on tästä malliesimerkki. Meille paljastetaan Shizuo-keskisessä jaksossa, ettei hän itse asiassa pidä väkivallasta tai haluaisi siihen yleensä sortua, vaan supervoimien riehaantumisessa on hänen kannaltaan kyse tahdottomasta impulssista, jota hän ei pääsääntöisesti kykene hallitsemaan ja joka siksi häiritsee hänen elämäänsä merkittävästi.

Työpaikankaan säilyttäminen ei ole helppoa.

Sitä vastoin Baccanon hahmot vaikuttavat olevan juuri sitä, miltä näyttävätkin; kasa cooleja ja hienoilla oikuilla varustettuja erittäin vahvasti tyyliteltyjä mafiahemmoja ja muita gangstoja. Heitä on toki hirveän kiva katsoa, mutta en ole saanut erityisen paljon muuta irti heistä kuin sen pilke silmäkulmassa ja kieltämättä erittäin ensiluokkaisesti toteutetun kaoottisen cooliuden. Durararaa katsoessa taas tulee tunne siitä, että hahmojen kanssa mennään syvemmälle, vaikka siten joudutaankin tinkimään näiden absoluuttisesta ja awesomesaucerista upeudesta. Durarara!! painottaa hahmojen epätäydellisyyttä ja inhimillisyyttä pistämällä heidät tekemään tyhmyyksiä, epäilemään itseään ja polkemaan välillä paikallaankin.

Parhaimmillaan sarja onkin, kun jaksokohtaisena kertojana toimii hahmo, johon jakso keskittyy. Ainakin Shizuo, Kida, Anri ja Celty ovat saaneet parhaat hahmonkehityksensä juuri näistä jaksoista. Siksi onkin sääli, ettei näin tehokasta kerrontaa ole käytetty lopulta kuin kourallisessa jaksoja. Tapahtumat vaikuttivat omaan silmääni aina huomattavasti merkityksellisemmiltä, kun hahmo, jota tilanne koskettaa itse narratoi voice-overina. Hahmonkehityksenkin puolesta Durarara!! voittaa Baccanon, jonka hahmot ovat hauskoja, mutta varsin staattisia (Baccano! loistaa vähän eri alueilla ja jyrää Durararan esimerkiksi rakenteensa osalta aika vahvasti).

Sarjaa on kuitenkin mielestäni erittäin aiheellisesti kritisoitu siitä, miten se antaa OP-videoissaan ymmärtää seuraavansa samaa kuviota hahmojen suhteen kuin Baccano!, jossa intron aikana esitellyt hahmot saavat kukin suurin piirtein yhtä paljon aikaa esitellä hienouttaan. Durarara!! taas käyttäytyy epäjohdonmukaisesti siinä suhteessa, että osa henkilöistä unohtuu aina taustalle monen jakson ajaksi ja narraatio keskittyy kerrallaan vain määrätyn porukan touhuihin. Tietyt hahmot, kuten Kasuka ja Kuzuhara, eivät esimerkiksi ole saaneet osakseen valokeilaa nimeksikään, vaikka ovatkin päässeet nimensä kera introon isommassa osassa olevien päähahmojen rinnalle. Intro siis toimii tavallaan vähän harhaanjohtavana mainontana, joka on ymmärrettävästi ärsyttänyt osaa katsojista. Hahmojen epätasainen esiintyminenhän toki johtuu varsin yksiselitteisesti siitä, että alkuperäiset kirjatkin keskittyvät aina kukin osa tiettyyn hahmojoukkoon jättäen muut syrjemmälle, eikä animeksi tällä erää pääse kuin kolme ensimmäistä kirjaa. Ymmärrettävää, mutta tässä tapauksessa tekijöiden olisi ehkä kannattanut korostaa hahmojen näkyvyyden vaihteluita enemmän myös openingeissa, jotta ne kuvaisivat sarjan sisältöä paremmin, tai vaihtoehtoisesti hieman muokkailla sitä sisältöä.

Yksi Durararan hahmojen suurista vahvuuksista on ehdottomasti animaatio. Tässä sarjassa liikutaan paljon ja ekspressiivisesti, ja kaikilla hahmoilla on omat tyylinsä ja maneerinsa – Shizuon painokas harppominen näyttää aivan erilaiselta kuin Kidan hyperaktiivinen hyppely tai Celtyn pehmeät, vaivattomat askeleet. Tämä individualisoiva liikeanimaatiotyyli taas tarjoaa upeat mahdollisuudet ääninäyttelijöille ilmaista hahmojaan, mikä tekee näistä kaikista eläviä ja aidon tuntuisia.

Suosikkihahmo

Sarjan ensimmäisen puoliskon aikana olisin sanonut Izaya, koska ihastuin kovasti siihen, miten hahmo sekoittaa lapsekasta intoa pahaenteiseen ja kaikkitietävään manipuloijaan, jonka motiiveista ja päämääristä on hankala sanoa mitään. Sarjan jälkipuoliskolla Izaya on kuitenkin kärsinyt tuosta ylempänä mainitsemastani tavasta jättää osa hahmoista pitkiksi ajoiksi selvästi vähemmälle huomiolle, sillä hän ei moneen jaksoon saanut tehdä yhtään mitään muuta kuin virnuilla pahismaisesti muiden hahmojen toilailuille (ja sytyttää shakkilaudan tuleen). Alkupuolen jaksoissa hän sentään hyppeli kännyköiden ja poikaystävien päällä ja pyöri toimistotuolillaan rallatellen sitä, kuinka paljon tykkää ihmisistä, koska ihmiset ovat hassuja ja niillä on kivaa leikkiä. Kun tällainen lapsenmielinen randomius on karsittu hahmosta, hän ei ole ollut enää ollenkaan yhtä kiinnostava kuin aikaisemmin. Onneksi viimeinen jakso tuo takaisin tätäkin puolta, johon Izayassa niin ihastuin.

Pahansuopa virne kävi liiankin tutuksi…

Siispä edessä on jaettu ykkössija. Ensiksikin päätön prätkänainen Celty ansaitsee erityisen maininnan suosikkinani. Kuten muutkin sarjan hahmot, hänetkin tuodaan esiin alun perin hyvin harhaanjohtavasti salaperäisenä, lähes kaikkivoipana olentona, mutta hänen kanssaan hämätään katsojia vielä enemmän kuin roolihahmokollegoidensa. Alkujaksoissa vaikutti ilmiselvältä, että hänestä oltiin tekemässä hahmoa, jonka ympärillä kaikki muu toiminta pyörii, mutta josta kukaan ei tiedä mitään; toisin sanoen sarjan perusmysteeriä. Sitten anime kääntääkin jo varhain kelkkansa ja esitteleekin Celtyn yleisölle mehukkaan tuoreella tavalla kertomalla tämän menneisyydestä ja luonnosta irlantilaisena dullahan-keijuna. Huomaammekin, että Celty on varsin kylmäpäinen kämppikseensä ihastunut nainen, joka kypsyydestään huolimatta ihkuttaa avaruusolioita ja säikähtää poliisia, joka ei pelästykään hänen näyttäviä keijuvoimiaan. Celtyn ilmeikkyys ja symppis luonne tuodaan ihailtavan vahvasti esille pelkästään hahmon liikkeiden ja ah-niin-ihanan Miyuki Sawashiron ääninäyttelyn voimin, kun päänsä hukanneella keijulla ei sattuneista syistä ole kasvoja. Ja no, Celty on tosi hotti, erityisesti viimeisessä jaksossa nosebleedasin ylläribikineille ja pwnaus-asenteelle.

Tyylikäs kissankorvakypäräkin auttaa.

Celtyä rakastavat kaikki, mutta toinen suuri suosikkini on selvästi vähemmän pidetty Kida. Hän edustaa yhtä suosikkihahmotyypeistäni – sitä väkisin ylläpitämällään pirteällä ulkokuorella angstinsa peittävää todellisuudessa masis-henkistä heeboa. Monet eivät Kidasta ole viime aikoina tykänneet, kun hänen angstipuolensa on sarjan jälkimmäisellä puoliskolla näkynyt hyvin keskeisessä roolissa, koska animeblogaajat eivät tykkää angstista, koska se on lapsellista ja halpaa. Itse taas mussutan kyseistä fiilistä oikein mielelläni, ellei sitä ole ajettu aivan suohon. Kida  on mielenkiintoisen erikoinen yhdistelmä raakaa karismaattisuutta ja hajanaisen kokematonta epävarmuutta. Hän on harvinainen päähenkilö animessa myös sikäli, että vaikka hän kykenee taitojensa ja voimiensa puolesta toimimaan ja oikeasti yrittääkin toimia tosipaikan tullen, hän vain jähmettyy paikoilleen, vaikka tärkeä henkilö on pulassa. Suoran hyvityksen sijaan (uusi mahdollisuus –> Kida onnistuu tällä kertaa pelastamaan tytön –> konflikti selvitetty jee) sarja valitseekin kuhmuraisemman ja pitemmän tien ja käyttää monta jaksoa ongelman käsittelemiseen.

Ei ollenkaan niin kunnianhimotonta wangstia kuin blogaajat ovat valittaneet.

Suosikin valinta on tosin tämän sarjan kanssa vaikeaa, koska kaikki hahmot on rakennettu niin monikerroksisiksi, että heistä on vaikea olla pitämättä tai ainakin kiinnostumatta. Celty ja Kida nousivat kokonaisvaltaisimmiksi suosikeiksi, koska he ovat olleet läpi koko sarjan pinnalla ja upeita hahmoja ja saaneet osakseen hienoa pitkän tähtäimen hahmonkehitystä.

———————————————————————————

Kuolleet lukiolaiset kapinoivat tuonpuoleisen opinahjonsa sääntöjä vastaan välttyäkseen reinkarnaatiolta.

Jaksoja katsottu: 12/13

AB! ratsastaa ennen kaikkea maailmansa mysteereillä, kuten kaikesta blogaajien teorisoinnista helposti näkee. Onko kuolemanjälkeinen limbolukio oikeasti kiirastuli vai odotussali ennen seuraavan elämän vastaanottoa? Vai kenties roolipelimaailma? Miksei meille kerrota, miten keskeiset henkilöt tarkalleen ottaen kuolivat? Miksei henkilö X kadonnut/siirtynyt eteenpäin, vaikka näyttäisi päässeen sinuiksi selvittämättömien asioidensa kanssa? Nämä mysteerit kuitenkin ammentavat suuriman osan voimastaan hahmokaartista, mikä tekee AB!:sta hahmovetoisemman sarjan kuin ensinäkemältä vaikuittaisi.

Angel Beats! näyttäisi kärsivän vahvasti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Välillä hahmojen meno on maanisen pirtsakkaa ja tilannekomiikka valtaa ruudun. Sitten äkkiä ilman mitään varoitusta hahmot vajoavat depressiivisyyden syövereihin käydessään läpi kurjaa elämäänsä, ja kohta mokomat pomppivat taas ympäriinsä hyperaktiivisesti. Hassuilun ja vakavan tragedian väliset siirtymät melkein huimaavat päätä, ja ovat saaneet monet katsojat valittamaan rasittavasta rytmin puutteesta ja hahmojen pinnallisuudesta. On vaikea päästä todella sisälle hahmoihin, kun tilannekomiikka keskeyttää vakavat kohtaukset ja tragedian äkillinen puskeminen ruutuun saa komedian tuntumaan kömpelöltä. Hektiset vakavuusasteen vaihtelut ikään kuin syövät toistensa vaikuttavuutta ja nakertavat siten katsojien yhteyttä hahmokaartiin.

Lisäksi AB! on vähän laiskasti vetänyt hahmokaartiinsa kaksi varmaa korttia, jotka ovat aivan välttämättä suurimman otakukansan mieleen. Enkelinä eli Tenshinä alkujaksoissa tunnettu oletuspahis Kanade on rakennettu tarkan kaavan mukaan suorastaan muoviseksi  fanipoikien fäppifodderiksi; väärinymmärretty, söpö ja hiljainen tyttö, josta löytyy tarpeeksi pikku omituisuuksia (Mapo tofu! Lootus-handsonic!), jotta otakut saadaan kuolaamaan. Samaan tapaan kuin K-Onin Mion kanssa, Kanadenkin hahmossa minua häiritsee täysin läpinäkyvä laskelmointi, joka vie pois hahmon aitoutta.

Toinen katsojien supersuosikki on sitten TK, koko ajan jammaileva cool dyyde, jonka jokainen repliikki on hassuneeppistä engrishiä tai kuolematon jenkkimediaquote (“Get chance and luck!” “I’ll be back!” “Knockin’ on heaven’s door.”). Ja myöntää täytyy, että TK on omiakin suosikkeja, ehkä siksi, että hänestä laskelmointi tekee ihastuttavan randomin ja supercoolin hahmon, kun taas Kanade on saatu lähinnä huokumaan sielutonta moea. En minä suinkaan Kanadeakaan vihaa, mutta tykkäsin hänestä paljon enemmän sarjan alkupuolella, kun hän ei ollut vielä niin selvä panderointihahmo, vaan yleisön vinkkelistä luonteeltaan ja tarkoitukseltaan huomattavasti epämääräisempi toimija kyseenalaisessa antagonistin roolissaan. Minusta hän oli mielenkiintoinen hahmo väistämättömään hyvikseytymiseensä asti, mutta tunsin itseni tosi petetyksi, kun hän alkoi outosöpöillä geneerisesti ja noudattaa Otonashin jokaista pyyntöä kuin joku ihku pikku meido, aina valmiina palvelemaan isäntäänsä. Yh.

Fanipanderointia pahimmillaan ja parhaimmillaan.

AB!:n vahvuutena taas on mainittava, että pinnallisuudestaan huolimatta keskusporukka on ainakin itselleni ollut valtavan hauskaa ja viihdyttävää seurattaavaa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että vaikka suuri osa suuresta hahmokaartista jätetään varsin syrjäiseen, comic relief -painoitteiseen osaan, ei kenestäkään tehdä aivan täyttä pelleä, vaan jopa ne täysin kieli poskella -hahmot saavat pikku viipaleen mietteliäämpääkin kohtausta. Jakson 11 lopussa esimerkiksi kaikki jäivät pohtimaan vaihtoehtojaan limbomaailmasta katoamisen ja taistelun välillä, ja vähemmän dramaattista valokeilaa sarjan aikana osakseen saaneita hauskoja hahmoja näytetään tekemässä valintojaan haikean ED-kappaleen tahdissa. Sarjan ratkaisu laajan hahmokaartin käsittelemiseen 13 jakson aikana onkin varsin onnistunut sikäli, että vaikka vain osa hahmoista saa osakseen kunnollista huomiota, niin nuo pienemmät ja koomisemmatkin hahmot pidetään kuitenkin mukana ja tärkeänä osana sarjaa, eikä tekijätiimi kohtele heitä alentuvasti pelkkinä paperisina täytehahmoina.

Tämäkin pölvästi saa hempeän hetkensä.

Toinen erityinen vahvuus on se, kuinka sarja käsittelee hahmojaan jokajaksoisella tahdilla yllättävillä ratkaisuilla, mikä sopii sarjan valitsemaan hektiseen lähestymistapaan. Kanaden roolin muutoksen arvasivat toki kaikki monta jaksoa etukäteen, mutta esimerkiksi Naoin roolin muutos vetäisi pallin monen katsojan alta, samoin eräät hahmokatoamiset. Lisäksi tykkään vaihtelun vuoksi siitä, että kerrankin löytyi lukioanimea, jossa romanssi jää reippaasti taka-alalle.

Toisaalta olen ihmeissäni siitä, että kapinallisjengin pomoa Yuria kutsutaan blogosfäärissä edelleen Haruhi-ripoffiksi, vaikka hänestä on aivan selkeästi ulkoisesta yhdennäköisyydestä huolimatta rakennettu hyvin erilainen hahmo alusta lähtien. Suzumiyan Haruhi on ailahtelevainen, itsekeskeinen ja välistä hyvinkin epäempaattinen johtaja täynnä potrakkaa karismaa ja kovaa tahtoa. Yuri taas on vastuuntuntoinen, laskelmoiva ja tarkkaavainen johtaja, joka osaa ottaa toiset huomioon ja myöntää omat virheensä. Onko niillä muka oikeasti muuta yhteistä kuin pomon asema ja hiuspanta?

Suosikkihahmo

Pesispoika nappaa pallon.

Hinata nousi välittömästi kevyeksi kevätihastuksekseni kaikessa poikamaissessa söpöydessään, positiivisuudessaan ja ystävällisyydessään jelppimällä keskushenkilöämme Otonashia sopeutumaan kuolemanjälkeiseen maailmaan alkujaksoissa. Pidin välittömästi siitä, miten hänen ja Otonashin välille rakennetaan ihan kunnollista ystävyyssuhdetta. Valitettavasti AB!:n vähän epätasaiseen tapaan tämän suhteen kehittely vaikuttaa unohtuneen tekijöiltä sarjan puolivälin jaksojen aikana, kun Hinata saa osakseen lähinnä klovnin roolia ja temppuilua ällöpirtsakan ja rasittavan aadeehoodeelaulaja Yuin kanssa.

Juuri kun olin luopumassa toivosta Hinatan suhteen ja myöntymässä siihen, että olkoon sitten TK lempihahmoni, tapahtui kymmenes jakso. Se jatkaa kauniisti, mutta hienovaraisesti Hinatan tarinaa siitä, mihin se jäi Hinata-keskisessä neljännessä jaksossa, jossa sinipäinen pesispoikani tajusi, kuinka hieno juttu olisi kadota ja päästä eroon menneistä painolasteista, mutta Yui hyökkäsi epähuomiossa mokaamaan hänen mahdollisuutensa saavuttaa rauha. Kymppijakson loppu antaa kuvion vapaamuotoisen toisinnon avulla myös syvyyttä Hinatan ja Yuin omituiselle “lol nappaan sut kivuliaaseen painiotteeseen ilman mitään syytä” -suhteelle, joka ennen tätä oli vaikuttanut vain kummalliselta ja epäonnistuneelta yritykseltä vääntää huumoria (tosin ihan jees että kerrankin tyttö ja poika mukiloivat toisiaan, eikä vain tyttö poikaa).

Samperi, niistähän tuli melkein söpö pari.

Joo, kyllä se taisi olla.

Kaikki ovat tietenkin jo kirjoittaneet aiheesta ummet ja lammet, mutta jokaisen conikokemus onkin erilainen. Itse olin tosi aidoissa conitunnelmissa, kun lauantai-iltana neljän ja yhdeksän välillä orastava päänsärky ei halunnut jättää rauhaan ja sunnuntainakin oli vähän outo olo noin kolmen ja puolen  tunnin hajanaisten yöunien jälkeen (ah näitä koko vuorokauden conien iloja; pakkohan siellä oli heilua pikkutunneille). Eipä tuo menoa haitannut, mutta lievästi kehnoinen olo sai kyllä arvostamaan kahta kovemmin sitä, että missä tahansa olinkin, vierestä löytyi aina kylmää vettä. Anime- ja AMV-huoneiden antia kerkesin katsastamaan aika vähän, mutta sunnuntai-aamuna oli kyllä oikein mukava käydä ennen conin kunnollista toiminnallista heräämistä tapittamassa Spice and Wolfin ensimmäiset jaksot. Erittäin kiva, kun conista löytyy tällaistakin ohjelmaa, varsinkin kun animelista oli oikein hyvin kasattu.

Minulle Desucon 2010 oli ehdottomasti tähänastisista conikokemuksista hienoin ja ikimuistoisin, koska uskaltauduin itse ensimmäistä kertaa jopa puhujanpönttöön asti (no okei, olin viime vuonnakin sopertamassa jotain yaoi-paneelissa, kun Janne Kemppi oli kipeytynyt viime hetkessä). Pieni askel ihmiskunnalle, ajattelette ehkä, mutta ujolle, esiintymistä neuroottisella tarmolla koko elämänsä karttaneelle pienelle Aranalle kyseessä oli jättiläismäinen harppaus.

Vähän ehdin jo pelästyä, kun edeltäjäni kirjautui ulos koneelta oman ohjelmansa jälkeen ja läppäri päätti tietysti, että juuri silloin oli se kaikkein täydellisin aika ruveta asentamaan päivityksiä. Noh, eipä se viivyttänyt Utena-luentoa kuin viisi minuuttia, pahemminkin olisi voinut käydä. Yllättävän rauhallinen olin sitten kun pääsin puhumaan. Unohdinpa siinä hötäkässä kuitenkin kysyä luennon alkuun, olisiko joku salissa tarvinnut briiffausta Utenasta sarjana ennen yksityiskohtiin menoa – aika olennainen moka, mutta kyllä monet vaikuttivat sitten jälkeenpäin olevan ihan tyytyväisiä, vaikka alkuun oli kuulemma tuntunutkin aika sekavalta.

Kaikki kuitenkin lopulta pelitti tosi hienosti, enkä tuota alku-unhoitusta lukuun ottamatta möhlinytkään juurikaan. Lopuksi oli tosi hienoa, kun yleisöstäkin tykitettiin fiksuja pointteja ja syntyi keskustelua. Ylipäänsä olin ihan yllättynyt siitä, miten paljon porukkaa siellä oli, kun olin odottanut jotain maksimissaan parinkymmenen hengen väenpaljoutta. Kiitos kaikille, olitte hyvä yleisö! ~<3

Illemmalla suoriuduin sitten vähän kehnommin, kun esittelimme Maijan kanssa yaoi-ohjelmassa genren parhaimmistoa. Meikäläisen puhetaito on vähän niin ja näin, enkä oikein ollut siinä vaiheessa iltaa enää kovassa iskussa, mutta toivottavasti ohjelma nyt edes täytti tarkoituksensa ja katsojat löysivät jotain uutta tai ainakin saivat bongailla omia suosikkejaan listoiltamme.  Huomattiin sitten vielä myöhemmin, että aurinko häikäisi niin, etteivät diat näkyneet aivan kunnolla, mikä tietysti jäi potuttamaan. PDF-faili powerpointista kannattaa kuitenkin ladata Maijan blogista, jos BL yhtään kiinnostaa, koska dioista löytyy aika laaja kirjo kaikenlaista hauskaa sieltä paremmasta päästä ja toivottavasti moneen makuun.

Ainiin ja kiitosta sinulle, joka tulit ohjelman jälkeen suosittelemaan Prunus Girliä, vähänkö ihana sarja <3. Enpä ennen tiennytkään, että poikarakkauttakin löytyy heteropojille suunnattuna, mutta Hideyoshi-fanit varmasti ahmisivat päähenkilötyttöpojan suihinsa jos saisivat tästä anime-version.

IT’S A TRAAAAAAP!

Joka tapauksessa desuviikonlopusta jäi varsin jees fiilis siltäkin kannalta, että voisinpa uskaltautua toistekin sinne lavalle jotain höpisemään. Tiedänpähän ensi kerralla aloittaa vähän varhaisemmassa vaiheessa valmistelut. Nyt vaikka yaoi-ohjelmaa oli kyllä hommailtu Maijan kanssa ihan hyvässä tahdissa, jäi Utena-luennon väsääminen suurimmaksi osaksi torstaille, koska olen malliesimerkki välttelevästä käyttäytymisestä (mutkun pelotti ihan sairaasti ja silleen ;______;). Sitten kun Utena jäi viime hetkeen, sain sen kyllä hanskaan ihan hyvin, mutta yaoi puolestaan jäi vähän syrjään, enkä kerennyt siihen keskittyä mentaalitasolla enää kauheasti. Olin kyllä ihan tosissani suunnitellut tekeväni Utena-hommat edeltävänä viikonloppuna, mutta sitten pääsinkin yllätyssilmäleikkaukseen, eikä sen jälkeen huvittanut pariin päivään kauheasti koneella kykkiä, kun kaikki teksti piti suurentaa miljoonakertaiseksi ennen kuin näkö normalisoitui alkuviikosta. Hitsi, nyt missasitte tosi moen meganekkouteni kokonaan.

Mitäs sitten muun ohjelmiston puolella?

Tsubasan OP-luento maittoi, vaikka sen takia pitikin jättää slashyaoi-ohjelma videolta tihrustettavaksi. Kun kerran olen useampaan otteeseen täälläkin ragettanut animesarjojen intropätkistä niin aiheeseen syventyvä coniohjelma nyt vaan oli erittäin relevant to my interests.

Löysin yllättäen paljon yhteistä yaoi-, OP- ja sunnuntain puolelta Afurekon sisarusten seiyuu-ohjelmista. Jälkimmäisessäkin olin tosi fiiliksissä, koska hitsi tytöt olitte tositosi suloisia ja tiesitte ihan järkysti aiheestanne <3 (mikä nyt ei yllättänyt ketään, mutta ansaitsee silti erityismaininnan). Kaikissa kolmessa ohjelmassa olikin mielestäni erityisinä vahvuuksina esiintyjien asiantuntemus – me Maijan kanssa olemme jättäneet jälkeemme tosi pelottavat BL-vuoret, Tsubasa nyt tietää kaiken animen tuotantoprosessista (tai sitten suuri ihailuni kumpuaa vain siitä, etten itse tiedä paljon mitään aiheesta) ja Sisarukset pystyvät heittämään yksityiskohtaista ja hyvin kuvailevaa kommenttia ja pika-analyysiä ilmeisesti seiyuusta kuin seiyuusta. Aiheetkin kaikissa kolmessa ohjelmanumerossa olivat hyviä ja mielenkiintoisia.

Samat ongelmatkin näkyivät kaikissa näissä. Aiheiden laajuus johti nimittäin siihen, että liikaa tavaraa yritettiin tunkea liian vähään tilaan. Meillä tämä näkyi siinä, että eri nimikkeiden ja tekijöiden neutraali esittely vei aikaa, noissa muissa taas esitysaikaa söivät ihan välttämättömänä osana OP-pätkät ja seiyuu-näytteet.

Toisaalta aiheiden luonne johti siihen, että meno kävi vähän monotoniseksi ja asettui malliin sarja/OP/seiyuu A on tällainen –> lyhyt analyysi –> sarja/OP/seiyuu B on tällainen –> lyhyt analyysi –> toista x+12 kertaa –> ai saamari aika loppuu nyt pitää skipata loput ja/tai tiivistää pirusti. Yaoi-nimikkeitä olisi meillä pitänyt olla vähemmän, seiyuu-ohjelmassa taas näytteitä olisi tullut karsia ja OP-luennolle ensi kerralla täydet kaksi tuntia, eiks joo? Tällöin olisi ohjelmiin jäänyt tilaa rikkoa tuota tiiviin paketin kaavaa ja tuoda sitä kautta vähän enemmän eloa ja innovatiivisuutta kokonaiseen pakettiin (OP-luento kärsi tästä selvästi vähemmän kuin me muut tosin). Samaa kaavaa toistavaan meininkiin on kuitenkin helpompi väsyä kuin dynaamisempaan rakenteeseen, vaikka puhujat olisivat kuinka hyviä ja aihe kuinka kiinnostava tahansa. Eipä sillä, ehdottomasti kuitenkin viihdyin yleisössä ja viisastuin taas paljon, sen verran kattavat läpileikkaukset seiyuu- ja OP-maailmaan sain.

Toisentyyppisestä ohjelmasta sitten yuri- ja crossplay-paneelit nappasivat ehdottomasti hyvien panelistien ja loistavien vetäjien ansiosta. Harvinaisen nätisti pysyivät koossa kummatkin, ja kaunista, selkeää argumentointia kuultiin oikein kivasti. Vahva vuorovaikutus yleisön ja paneeliväen välillä piristi menoa kovasti ja jäi hyvin positiivisesti mieleen. Yuripaneeli tuntui kuitenkin loppuvan vähäsen töksähtäen, vai kuvittelenko vain? Tuli mieleen, josko jotain aiheita jäi ehkä käsittelemättä, kun Kuusi-sali piti saada tyhjäksi henkilökuntamajoitusta varten. Ja muistuipa taas mieleen että tyttörakkaus on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle omassa harrastuksessa.

Anna Rantasilan Friikkisirkusta ja trendipelleilyä -luento japanilaisen pop-kulttuurin ja suomalaisen median yhteentörmäilyistä oli myös varsin inspiroiva ja asiantunteva katsaus siihen, kuinka suuri kulttuurishokki Japani-buumi on ollut täälläkin. Harrastuksen tarkastelu kulttuurinäkökulmasta on aina ihan defaulttina kiinnostava aihe. Erittäin hyvänä pointtina luennon lähtökohdaksi otettiin median Japani-käsityksen mollaamisen sijaan se, miten kyseinen käsitys on syntynyt ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet sen kehittymiseen vuosien varrella. Slaitisti mentiin lopussa ehkä paasauksenkin puolelle, vaikkakaan ei suinkaan aiheetta, kun kerran puinnissa oli, kuinka me harrastajat itse voimme vaikuttaa Japani-harrastuksen mediakuvaan.

Ylipäänsä olin erittäin tyytyväinen desuohjelman hardcoreen asiasisältöön ja puhujien asiantuntemukseen ja perehtyneisyyteen. Ohjelmien videoinnin ansiosta ei jäänyt paha mieli sittenkään, kun päällekkäisyyksien takia joku kiinnostava ohjelma jäi näkemättä. Nyt torrentteja odotellessa voisikin itse asiassa katsella noita viime vuoden ohjelmia, kun en silloin juuri mitään päässyt näkemään.

Ostoksia tein maltillisesti, kuten aina coneissa. Vähän vilkuilin jonkun ständin kolmenkympin Sebastian-figua, mutta ehkä hankin oman demonibutlerini sitten ensi kerralla. Toisaalta sainpas vihdoin ostettua Amphin Phantomland-omakustanteen, jota olen kuolannut tässä viimeisen vajaan vuoden ajan varsin pahasti. Enkä sitten voinut vastustaa sitä Viral-posteria, joka Otakunvirankin leiskassa välillä irvistelee (<3). Ilmestyipä kassin pohjalle lopulta vielä Fumi Yoshinagan Ôokun kolmas osakin, koska Yoshinaga on aina laatua koska Ôoku on hienointa poliittis-yhteiskunnallista kikkailua, johon olen animangassa törmännyt.

Sosialisointiakin tuli harjoitettua ehdottomasti enemmän kuin missään tapahtumassa ikinä. On siinä vain sitä tiettyä hohtoa, kun porukat tunnistavat nettinickin perusteella. Oli tosi siistiä miitata vähän livenäkin blogaajakollegoita. Afurekon tyttöjen, Amphin, Kuhaan ja niidelin kanssa tuli pari sanaa haasteltua; Maijan, Touniksen ja tietysti oman kultani Deneliksen kanssa heiluttiin enempikin. Ensi kerralla pitää kyllä käydä moikkaamassa useampiakin ihmisiä. Kiitos kaikille seurasta ja hienosta conista!

EDIT: Sadas postaus FTW!

Vuoden 1989 Babar-adaptaatio perustuu ranskalaisten Jean ja Laurent de Brunhoffin lastenkirjoihin, joissa seikkailee ihmisten kaupunkiin eksyvä norsulapsi Babar, joka tuo ihmiskulttuurin kotiviidakkoonsa ja kruunataan sitten norsujen kuninkaaksi. Kirjat ovat asenteeltaan hidastahtista fiilistelyä, ja televisiosarja eroaakin niistä tunnelmaltaan melko paljon reippaammalla ja humoristisemmalla otteellaan, vaikka tarina on lähtökohdiltaan aivan sama. Jaksoissa aikuinen Babar kertoo lapsilleen nuoruutensa seikkailuista ja välillä keskitytään norsuperheen kommelluksiin nykyhetkessä.

Kun Suomessa ilmestyneet jaksot julkaistiin DVD-boksina viime vuonna, pääsimme pikkuveljeni kanssa tuijottamaan sarjaa pitkästä aikaa, vhs-nauhoille tallennetut jaksot kun olivat jo aikaa sitten käyneet katselukelvottomiksi. Jos todella hyvän lastenohjelman tunnistaa siitä, että jaksoja katselee vanhempanakin enemmän kuin mielellään useampaan otteeseen, voisin ristiä Babarin heti yhdeksi ehdottomasti parhaista lapsille tehdyistä sarjoista. Se ei näin parikymppisenä katsottuna ole vain niin viihdyttävä kuin muistin, vaan jopa parempi. Jokaista jaksoa on yksinkertaisesti hauska katsoa, kiitos sarjan näppärän ja lämminhenkisen huumorintajun ja asenteen, joka ei aliarvioi katsojiaan. Sarjan suomidubbi on myös ehdottomasti aivan loistava, ja päihittää ainakin englantivastineensa mennen tullen, minkä takia onkin todella sääli, että vain puolet tehdyistä jaksoista on näytetty meillä päin.

Vaikka osa hahmoista on toki vähän tasaisempia tapauksia – Babar itse on nuorena asiaankuuluvan mitäänsanomaton kiltti, mutta nokkela päähenkilöhahmo – loistaa sarja kaikkein kirkkaimmin juuri hahmokaartillaan. Babarin neuvonantajat, rauhallisen järkevä Cornelius ja fabulously gay Pompadour muodostavat hulvattoman palatsin asioista huolehtivan duon. Viimeksi mainittu on ehdottomia hahmosuosikkejani koskaan. Pompadourin hienohelmaisuus, teatraalisuus ja oveluus tekevät hänestä aivan ihastuttavan hahmon seurata, ja hän varastaakin kohtauksen kuin kohtauksen, jossa esiintyy. Tietysti hän on myös työnarkomaani, jonka lempilukemistoa ovat lakiesitykset ja budjettikertomukset. Hahmodesigniin kuuluvat luonnollisesti peruukki, monokkeli, pimp cane hienostunut kävelykeppi ja aristokraattinen homohuivi.

Erityisesti riemua on riittänyt kohtauksesta, jossa Pompadour on jäänyt yksin palatsiin vahtimaan Babarin lapsia (Pom, Lore, Alexander ja Isabella) ja nämä vaativat häntä lukemaan iltasadun. Pompadour nyrpistelee ensin vastentahtoisesti, mutta sulaa sitten hymyyn:

Pompadour: “Aikomukseni oli kyllä ryhtyä tutkimaan tätä tilikirjaa, mutta ehkä minä ehdin lukea teille sadun. ‘Valtiovarainministerin mieluisin budjettivuosi – tarina ilosta ja surusta.’”
Lore: “Mutta siinähän on pelkkiä numeroita!”
Pompadour: “Sehän on kiehtovaa!”
Pom: “Ei me oikeastaan halutakaan kuulla satua”
Pompadour: “Niin tuuminkin. >3″

Kyllä moista tyyppiä pitää rakastaa, varsinkin kun Eero Aho tulkitsee häntä niin loisteliaan pompöösisti ja saa hänet kuulostamaan siltä kuin protokollan pienen präntin rikkominen todella olisi valtavakin pyhäinhäväistys.

Pompadour ja Cornelius ovat ehkä shipattavin potentiaalinen homopari missään lastenohjelmassa.

Jos Pompadour on upea hienohelma niin toinen ehdoton suosikkini, sarjan antipahis ja sarvikuonojen johtaja konsuli Ratakses suorastaan huokuu raakaa miehisyyttä. Kaikki maailman Kaminat ja muut GARin ilmentymiksi perinteisesti julistetut miehekkeet jäävät ihan neideiksi tämän sarvikuonon rinnalla. Ratakses nimittäin tanssii tosipaikan tullen vaikka balettia, kun häntä barbaarina pitävää kipsakkaa ja kultivoitunutta rouva Rataksesta pitää lepytellä.

Ratakses on toki hauska pahiksen roolissaan, mutta parhaimmillaan hän on Babarin kanssa yhteistyötä tehdessään. Näin tapahtuu kohtalaisen usein, sillä Ratakses on kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi, joka yleensä pyrkii välttämään konflikteja, vaikka uhkaakin välillä hukkua omaan itsekkyyteensä. Kun esimerkiksi Sarvikuonojenmaan Napoleon-kompleksinen sotapäällikkö Amiraali Marin huijaa Ratakseen hyväksymään sodan norsuja vastaan (perusteella että Babar salakuljetti ilman asianmukaisia lupia “aseita” eli todellisuudessa huvipuistotarvikkeita Sarvikuonojenmaan läpi), Ratakses liittoutuu Babarin kanssa ja yhdessä torjuvat koko palatsiin rynnivän sarvikuonoarmeijan mainittujen huvipuistovälineiden avulla sarjan mahdollisesti kovimmassa nujakassa. Ratakses on myös pohjimmiltaan toivoton romantikko. Mitä hän antaa rouvalleen hääpäivälahjaksi? Ei enempää eikä vähempää kuin kuun taivaalta. Siinä meillä, hyvät ihmiset, on oikea mies.

Pahansisuisen sarvikuonokonsulin ääninäyttelijänä räyhäävä Kari Hietaniemi onnistuu tekemään hahmosta rakastettavan lyhytnäköisen kiukkupussin, joka kuulostaa yliampuvuudestaan huolimatta aina sopivan sympaattiselta ja varsinkin perheenisän roolissaan hassun siirappiselta. Samaa ei voi sanoa englanninkielisen version version yksiulotteisen möreästä macho-Ratakseesta, jonka katsominen on suorastaan masentavaa Hietaniemen esitykseen tottuneelle.

Lisäksi vaaleanpunainen golf-asu.

Hahmopuolelta löytyy jos jonkin sortin loistoa muutenkin, ilahduttavan antaumuksellisesti toimivasta Celestenkylän palokunnasta ja palatsin neuroottisesta kokki Tryffelistä Ratakseen viekkaaseen, mutta hyväluontoiseen neuvonantaja Pamiriin. Hahmot toimivat yhdessä suorastaan poikkeuksellisen hyvin ja hauskaa riittää riippumatta siitä, kuka on jakson keskiössä.

Mutta minulta ei voiteta täysiä pisteitä pelkällä hauskuuttamisella. Babar on säilyttänyt kirjoista valttinaan niiden seesteisen, vähän pohdiskelevan ja todella lämpimän ilmapiirin. Jokajaksoiset opetuksetkaan eivät tunnu ihan tuputtamiselta, kun ne tuodaan esiin toisaalta vikkelän huumorin ja toisaalta sitä tasoittavan fiilistelyn voimin. Olen aina pitänyt kovasti sarjan rauhallisempaa puolta edustavasta, Babarin ihmiskaupungissa suojatikseen ottaneesta Vanhasta rouvasta, joka on sarjassa Babarin perheen rakkaimpia ystäviä. Hän on herttainen ja viisas täti, mutta ennen kaikkea erittäin vaikuttava hahmo. Harvoin vanhemmalla, mihinkään suuntaan liioittelemattomalla naishahmolla näkee yhtä paljon karismaa.

Postauksen alkuun upotettu intropätkä tuo myös esille myös sarjan juuria nätillä pianovoittoisella kappaleellaan. Muutenkin musiikkiraidat ovat varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta erityisesti aloituskappale on kovin kaunis ja vie heti sarjan tunnelmaan korostamalla perheen merkitystä ja tarinankerronnan suurta roolia. Video on rakennettu kappaleen ympärille oikein nätisti, ja erityisen huomionarvoista on tapa, jolla musiikin siirtymiä on käytetty esittelemään kaikki hahmot.

Babar on myös yllättävän älykäs ja tietyllä tapaa aikuinenkin sarja kohderyhmästään huolimatta. Varsinkin byrokratialle vitsaillaan jatkuvasti, ja sarjaan perustuvassa elokuvassa Pompadour ja Cornelius jopa heittävät innoissaan kehään aivan hysteerisen paperisotaa ylistävän laulun. Eräät muutkin yhteiskunnalliset instituutiot pääsevät irvailun kohteeksi; tämän sarjan käsittelyssä tylsääkin tylsemmät lehdistötilaisuudet saavat kyytiä (6:30-7:30). Hyvänä esimerkkinä voisi myös mainita jakson, jossa Babar joutuu ammatillisten uudelleenjärjestelyiden takia toimittamaan tuomarin virkaa Celesten ja Zephir-apinan riitaoikeudenkäynnissä, jossa etsitään syyllistä näiden välillä sattuneeseen liikenneonnettomuuteen. Huomaa, kuinka Celesten veli Arthur napsii eturivissä popkornia.

Vaikka yleinen ilmapiiri on aika kevyt ja idyllinen, löytyy sarjasta vähän rankempaakin tavaraa. Tämän pätkän kohdan 1:20-3:30 muistan yhtenä lapsuuteni ahdistavimmista hetkistä, kun rauhallinen kylpyhetki muuttuu ruosteenpunaiseksi metsästysretkeksi. Elokuva menee tosin sarjaa paljon pitemmälle uhkaavuudenkin kanssa tekemällä sarjan Ratakseesta vallanhimoisen julmurin ja esittelemällä hänet tässä Tuomion temppeli -henkisessä kohtauksessa.

Jos et ole vielä tähän sarjaan törmännyt tai et ole sitä pitkään aikaan katsonut, ne DVD-boksiin menevät kaksikymmentä euroa eivät taatusti ole hukkaan heitettyä valuuttaa. Babar norsuperheineen tarjoaa sympaattisia hahmoja ja kivoja opetuksia höystettynä fiksulla huumorilla ja lämpimällä perhekuvauksella.

(Ja muuten julkaisulafka, missä luuhaa leffan DVD-versio?)

Ja hei, lisää mahtipontisia Raamatun säkeitä väliotsakkeina!

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2, vol. 3 (1/2)

Eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat. (Mark. 3:25)

[Edellisen osan disclaimer siitä, miten en jaksa välittää nyt siitä, että olen kirjoittanut sanan "jumala" täysin oikeinkirjoituksellisesti virheellisesti isolla alkukirjaimella pätee edelleen, eli personoidut ja yksilöidyt jumalat ovat yhä Jumalia, vaikka tässä yhteydessä se näyttääkin vähän tyhmältä.]

Takizawa on tässä osassa se uusi hahmo, joka muussa WA-osassa toimisi kertojan tehtävissä ja tarkastelisi Kubotaa tai Kubotan ja Tokiton suhdetta ulkopuolisen silmin ja jonka henkilökohtainen tarina korostaisi kyseisen kirjan teemoja ja syvempiä hahmoluotauksia. Kolmannessa osassa häntä kuitenkin katsotaan hyvin pitkälti samanlaisten silmälasien läpi kuin Kubotaa; hän on salaperäinen mies, josta saamme tietää tarinan edetessä enemmän ulkoapäin, ilman koherenttia sisäistä narraatiota. Hänen tarinansa tematiikka toisaalta kyllä liittyy hyvinkin tiiviisti albumin laajempaan fokukseen.

Mystisen journalistin aivan ensimmäiseen kommenttiin (“My God died. One year ago.”) palatakseni mies tosiaan tarkoittaa vuosi sitten kuollleella Jumalallaan nuorempaa sisartaan, joka menehtyi tuolloin synnynnäiseen sairauteen. Ei liene sattumaa, että Kubota löysi oman pelastajansa juuri noin vuosi sitten. Molemmat mysteerimiehemme ovat kehittäneet toiseen ihmiseen niin vahvan obsession, että sen voisi rinnastaa jopa uskontoon.

Takizawa on siis Fortune’s Fangin ja Mitsuhashin kantapäillä varsin suoraviivaisesti hakemassa kostoa itsemurhaan ajetun äitinsä ja sairauteen menehtyneen nuoremman sisarensa puolesta. Hänen päämääriään on otettu mielenkiintoisesti symboloimaan maassa selällään röhnöttävä kaskas, jonka hän murskaa kenkänsä alle juuri kun saamme tietää Mitsuhashin olevan hänen toinen sisarensa. Kirjan lopussa Kubotan ja Tokiton paettua Fortune’s Fangin päämajasta ja Mitsuhashin käskettyä hännystelijöitään polttamaan koko rakennuksen huumeineen ja marihöyrystyneine seuraajineen, Takizawa pääsee viimein kunnolla kohtaamaan sisarensa ja kysyy tältä, oliko syy tämän toimintaan Fortune’s Fangin kanssa heidän perheessään.

Tämä kohtaaminen on siitä mielenkiintoinen, että se jättää Takizawan kostoretken hyvin auki. Ei mitään suurta kliimaksia, sisarukset vain puhuvat toisilleen ja sitten Mitsuhashi kävelee pois. Itse keskustelun aikana Mitsuhashi innostuu selittämään, miten vihasi säälittäviä vanhempiaan, hyödytöntä sisartaan ja tätä hölmön innolla jumaloivaa veljeään: ”You’re all the same! Like the followers here. All a bunch of weak fools. What’s wrong with taking money from these idiots?” Mitsuhashin toiminta Fortune’s Fangin puitteissa saa näin kaivattua taustaa, kun motivaatio heikkojen huijaamiseen on loppuviimeksi peräisin omista perheriidoista. Saman luvun alussa näkyvä iloinen perhepotretti, jossa niin vanhemmat kuin sisaruksetkin näyttävät aivan tavalliselta hyvin toimeen tulevalta perheeltä, lisää surullisen kerroksen sekä Mitsuhashin että Takizawan tarinaan.

Takizawa itsekin myöntää olleensa typerys palvoessaan sairasta pikkusiskoa, joka ei koskaan halunnut olla enkeli (saati sitten jumalallisuus), vaan tavallinen ihminen (”Brother, will I be able to die before I start hating others?”). Tätä Takizawa ei ennen Fortune’s Fangin seikkailua ymmärtänyt, mikä selittänee sen, ettei hän enää katso tarpeelliseksi kostoretkensä loppuun viemistä. Lähtiessään Mitsuhashi toteaa, että he olivat kumpikin olleet hölmöjä, epäilemättä juuri suhteessa perheeseensä ja ”Jumaliinsa” – jota Mitsuhashin tapauksessa voisi pitää sekä hänen kulttinsa uskomuksia että hänen omaa epäuskoaan niihin. Jälleen lisäkerroksia Takizawan tarinaan tuo Minekuran teoksissa usein silmiin pistävä tilanteiden rinnastus asettelun toistuman kautta, kun Takizawa jää seisomaan tismalleen samaan asentoon, jossa takauma pikkusiskon kuoleman aikaan on esittänyt hänet muutamaa lukua aikaisemmin. Tätäkin kautta voidaan lukea Takizawan tulleen ympyränsä päähän, kun hän pikkusiskon kuollessa yritti pyytää tätä kuulemaan sanansa jumaluutenaan, mutta on nyt isosiskon kanssa käydyn todennäköisesti viimeiseksi jäävän keskustelun jälkeen ymmärtänyt, kuinka turhaa ja typerää tällaisen vetoomuksen esittäminen oli, kun sairas sisar ei koskaan halunnutkaan tulla nostetuksi jalustalle.

Sisarusten kokemalla valaistumishetkellä on todennäköisesti merkitystä myös Kubotan kannalta, onhan molempia rinnastettu tähän ihan reippaasti alpan aikana. Kubota on näistä kolmesta tässä vaiheessa ainoa, jonka käsitys omasta jumalvastineestaan ei ole hajonnut, mikä jättää muutaman pahaenteisen tumman pilven sarjan seuraavien osien ylle.

Viimeisenä huomiona albumin jumala-kysymyksistä täytyy vielä tuoda esille sivu, joka on sijoitettu kohtaan, jossa Kubota ja Tokito löytävät Mitsuhashin järjestön addiktoimat marihöyryttyneet ihmisraukat Fortune’s Fangin kellarista:

Tässä palataan Takizawan murskaamaan kaskaaseen, joka on ympäröity harvinaisen painostavalla tyhjällä tilalla ja kryptisen eksistentiaalisella filosofoinnilla jumalan/Jumalan olemuksesta. En ole itse löytänyt tästä sivusta muuta erityistä merkitystä kuin sen pysäyttävän vaikutuksen, mutta yleisellä tasolla se tuo esiin kirjan teemoja häkellyttävän tehokkaasti.

Älkääkä lähimmäistänne pettäkö (3. Moos 19:11)

Seikkailun lopuksi Tokito ottaa esille uuden aiheen epäonnistuneisiin W.A.-tutkimuksiin liittyen:

Klikkaamalla suuremmaksi, lukusuunta oikealta vasemmalle

Näillä kahdella sivulla on periaatteessa käynnissä kolme eri prosessia, jotka etenevät limittäin. Ensimmäinen ja vähiten tärkein on aiheesta pois johdattavana taustameluna Fortune’s Fangin takaa paljastunutta huumeskandaalia puiva uutislähetys. Jälkimmäisellä sivulla siinä hypätään äkkinäisesti ”söpömpään aiheeseen”, ja pois päivän painavasta uutisesta (osuvaa, kun otetaan huomioon, että näitä viimeisen chapterin viimeisiä sivuja seuraa vielä söpö pikku lisätarina, josta myöhemmin lisää). Toinen prosessi käsittää Kubotan ja Tokiton harmittelemassa, kun W.A.:sta ei taaskaan saatu selville mitään ja kolmas puolestaan laatikoiden narraatio-osuuden (jonka sanoisin olevan rinnastettavissa Kubotan voice-overiin, vaikkei kertoja käykään täysin yksiselitteisesti ilmi kontekstista).

Tapa, jolla narraatio ja dialogi limittyvät toistensa ympärille, antaa ymmärtää, että niillä olisi jotain tekemistä toistensa kanssa, vaikkei niillä mitään välitöntä asiallista yhteyttä näykään ainakaan pintapuolella. Tämä kohta on myös jäänyt itselleni vähän avoimeksi, enkä ole päässyt aivan perille sen merkityksestä. Varmaa lienee se, että Kubota valehtelee Tokitolle, sillä onhan kirjan aikana käynyt melko selväksi, että jälkimmäinen toimittaa henkilökohtaisen Jumalan virkaa edelliselle. Lisäksi tuon ensimmäisen sivun kolmas paneeli esittelee taas kerran sitä useampaan otteeseen aikaisemminkin vastaan tullutta Kubotan silmät näkymättömissä ja hieman pää painuksissa koristamaa sivukuvaa, mikä on vähän niin kuin tämän hahmon ruumiinkielen vastine huutomerkille: ”Huomatkaa, hyvät lukijat, että juuri nyt kerrotaan jotakin todella olennaista Kubotasta.”

Mutta mistä hän sitten valehtelee? Ilmeisin vastaus on hänen viimeinen repliikkinsä, joka sijaitsee huutomerkkisivukuvan ja seuraavan sivun valehtelemista käsittelevän mustan narraatiolaatikon välissä. Ei, mitään ei saatu selville, ja se on hyvin ”valitettavaa”. Vaikuttaisikin siltä, että Kubota ei todellisuudessa halua Tokiton saavan menneisyyttään selville, vaan on suorastaan huojentunut siitä, ettei mitään paljastunut tämän seikkailun aikana.

Taas uusi kysymys: miksi? Vähän vaikeaselkoinen vastaus löytyy aivan alpan alkupuolelta, kun Kubota ja Tokito ovat löytäneet yakuzan asuntoonsa virittämän kuuntelulaitteen ja tuhonneet sen. Tokito tuo varovaisesti esille syyllisyydentuntonsa siitä, että yhteydet häneen ja hänen mutanttikäteensä ovat aiheuttaneet Kubotalle paljon harmaita hiuksia. Kubota heittää sarkastisen vähättelevän kommentin ja halaa Tokitoa (awwwwz <3). Puhelin soi ja Kubota mutisee kryptisen ja ilmaan näennäisen kontekstittomana roikkumaan jäävän anteeksipyynnön, joka saa Tokiton hätkähtämään. Tämä huomaa edelleen välittömästi kaikki hetket, kun Kubota käyttäytyy omituisesti, vaikkei ymmärräkään monesti syitä poikkeavuuksiin.

Soitto tulee Kubotan rikosetsivä-sedältä Kasailta ja on vihje W.A.:sta, jonka perusteella pojat alun perin etsiytyvät Fortune’s Fangin riveihin ja tapaavat Takizawan. Lopetettuaan puhelun Kubota ilmoittaa Tokitolle auttavansa tätä tämän identiteetin etsinnässä. Kubotan voice-over kuitenkin kertoo: ” ’I’m sorry.’ The truth is… it doesn’t matter to me who you really are.” Hänen asenteensa on johdonmukainen koko kirjan ja koko sarjan ajan – hän yrittää kyllä saada selville lisää W.A.:sta Tokiton vuoksi (muistamme edellisen osan yhteydessä käsittelemäni Kubotan obsessiivisen omistautuneisuuden Tokitolle ja tämän toiveille), mutta ei itse vaikuta kovinkaan innokkaalta, mitä suojattinsa menneisyyteen tulee.

Mistä päästäänkin jälleen pohtimaan, miksi Kubota ei välittäisi Tokiton menneisyyden paljastuvan. Kyse ei tunnu olevan siitä, etteikö asialla yksinkertaisesti olisi mitään väliä suuntaan tai toiseen, vaan Kubota vaikuttaa todellakin suhtautuvan jopa kielteisesti siihen mahdollisuuteen, että Tokito saisi muistinsa takaisin. Näen tälle kaksi selitystä, joista ensimmäinen on, ettei Kubota ehkä halua rikkoa heidän idyllistä status quoaan, vaan pitäisi mieluummin Tokiton kokonaan itsellään (onhan tämä suuressa määrin riippuvainen Kubotasta). Toinen selitykseni olisi, että mitä tahansa Tokiton menneisyydessä lymyääkin, se saa Tokiton vääntelehtimään painajaisissaan ja kirkumaan hysteerisesti, eikä Kubotan suojeluvietti tahdo oikein taipua innostumaan ajatuksesta siitä, että Tokito joutuisi kohtaamaan niin ikävät asiat.

Ja sitten söpömpään tarinaan…

Vaikka Wild Adapterin kolmas osa jää kokonaisuutensa puolesta vähän jälkeen muista, on siihenkin kasautunut aimo annos huomionarvoista Kubotoki-materiaalia. Albumi sisältää ihailtavan alleviivaamatonta jatkuvuutta edellisten osien aikana esille tuotuun karakterisointiin. Kubotan ja Tokiton voimasuhteet ovatkin jo tulleet esille, kuten myös se piilotettu tarmo, jolla Kubota hyysää Tokitoa ja on samalla emotionaalisesti riippuvainen suojatistaan. Tokito taas suhtautuu edelleen kaikkeen uuteen epäilevän varautuneesti ja hieman vihamielisesti.

Vähemmän hienovaraisellakin puolella palataan edellisten osien viitoittamalle tielle, kun vakavalla naamalla heitetään taas yksittäisiä homovitsejä, jotka ovat hulvattoman hauskoja kaikessa räikeässä ilmeisyydessäänkin. Toisaalta sekin on mielestäni aika ansioitunutta, kun sama kohtaus saa yhtäaikaisesti aikaan ”LOLOL EARBITE ;D” –hihkuntaa ja vakavaa pohdintaa poikien vilpittömän läheisestä ja silti yllättävän epävakaasta suhteesta.

LOLOL EARBITE! ;D

Suosikkiosioni tästä alpasta on arvattavasti myös omistus Kubotan ja Tokiton äärimmäisen suloiselle suhteelle. Kyse on kirjan lopussa olevasta kuuden sivun lisätarinasta, jossa pojat keksivät ruveta leikkimään uudesta vuodesta jääneillä ilotulitustenjämillä asunnon parvekkeella. Tarkemmin sanottuna itse asiassa keskusteun käännyttyä ilotulitteisiin Tokito alkaa miettiä hämärää muistikuvaa, jossa leikki jonkun kanssa niillä, ja Kubota pysäyttää tämän ajatuskulun ehdottamalla ilotulitusrippeiden loppuunkäyttämistä. Hetki on jälleen hienovarainen osoitus siitä, ettei Kubota todellisuudessa halua Tokiton toipuvan amnesiastaan.

Mutta ennen kaikkea bonustarina on täydellinen lopetus muuten aika hektiselle ja vähän sekavalle albumille. Vastoin muuta kirjan sisältöä se on tasainen ja seesteinen jopa slice-of-life-henkisyyteen asti. Ei puhkikulutetun soluttautumisjuonen epätodennäköisiä sattumia ja muita epäloogisuuksia, ei poukkoilua eri tarinoiden välillä, ei toimintaa tai sarjalle niin ominaista verenroiskeista väkivaltaa, eikä edes kevythenkistä BL-naljailua. Vain kuusi sivua tunnelmallista, hitusen katkeransuloista ja melankolista tilannekuvausta, joka sekä yllättää tiiviydellään ja tapahtumien vähäisyydestä huolimatta runsaalla sisällöllisyydellään että soittaa kolmannelle osalle kauniin viimeisen nuotin.