Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen “Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.
(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)
Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…
Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.
Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.
Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.
Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.
Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa “juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua “tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradisossa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Henkilöt, Manga, Meta
Tagit: 07-Ghost, Blade of the Immortal, Boys Next Door, Cantarella, Casshern Sins, Code Geass, Death Note, Final Fantasy, Fruits Basket, Fullmetal Alchemist, Gurren Lagann, Hale+Guu, Hikaru no Go, Kare Kano, Kurozuka, Liling-Po, Monster, Princess Tutu, Revolutionary Girl Utena, Ristorante Paradiso, Saiyuki, Shikabane Hime, Tokyo Magnitude 8.0, Trigun, Wild Adapter
Kommentteja: 4 »
Anime-openingit tuntuvat usein jäävän valitettavan sivuun analyyseistä, vaikka niistä löytyy toisinaan suurestikin sisältöä. Senpä takia seuraan Eternalin jalanjälkiä ja nappaan arvioitavakseni Kuroshitsujin introvideon, jonka taustalla pyörii SIDin Monochrome Kiss. Video oli todella positiivinen yllätys minulle, ja toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, miten hyvä, merkityksillä kyllästetty intro voi nostaa edustamansa sarjan arvoa. Käytän tulkinnassani apuna myös kuvateksteihin sijoittamiani lyriikoiden englanninkielisiä käännöksiä. Koko videon voi katsoa täältä (tai sitten ei, koska Bandai ei tykkää Youtubesta).


Intro alkaa hehkuvalla, pyörähtelevällä pentagrammilla, joka paljastuu demonibutler Sebastianin ja orvoksi jääneen kreivi Ciel Phantomhiven välistä sopimusta symboloivaksi kuvioksi Sebastianin kämmenselässä. Pentagrammin reunasta alkaa valua verta, josta muodostuu valkoiselle alustalle Kuroshitsujin nimilogo. On melko selvää, että veripisarat tippuvat itse asiassa sopimuksesta ja symboloivat sen luonnetta ja sitä kautta Sebastianin ja Cielin välistä suhdetta, johon veri tuo heti kättelyssä hyvin uhkaavan sävyn. On mielestäni erittäin tyylikäs yksityiskohta, että nuo symbolisesti merkittävät veripisarat tahraavat puhtaan valkoisen alustan punaiseen ikään kuin turmellen sen. Ajatusta jonkin puhtaan turmeltumisesta voisi soveltaa myös Cieliin, joka ennen vanhempiensa kuolemaa ja siitä seurannutta sopimusta paholaisen kanssa oli ilmeisesti aivan tavallinen pikkupoika.
Aiheet: Analyysi, Anime, Musiikki
Tagit: Death Note, Gunsmith Cats, Hikaru no Go, Kuroshitsuji, Ranma½
Kommentteja: 4 »