Kazuya Minekuran Wild Adapterin kolmannen osan parissa jatketaan vielä tänään suoraan siitä, mihin edellinen postaus viime viikolla jäi.
Ja hei, lisää mahtipontisia Raamatun säkeitä väliotsakkeina!
Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2, vol. 3 (1/2)
Aiheet: Analyysi, Henkilöt, Manga
Tagit: Kazuya Minekura, Wild Adapter
Kommentteja: 0 »

Edelliset WA-postaukset: vol. 1, vol. 2
Jälleen on tullut aika käydä kiinni Kazuya Minekuran upeaan noir-tarinaan. Tällä kertaa tähtäimessä on Wild Adapterin kolmas kirja. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole ollut varsinaisesti maata järisyttävä lukukomus, ainakaan samalla tavalla kuin seuraavat kolme osaa, mikä johtunee suurimmaksi osaksi kolmannen alpan hieman väsähtäneestä soluttautumisjuonesta. Ei sillä, ettenkö pitäisi soluttautumistarinoista, mutta olisin ollut ilahtuneempi asetelman jonkinlaisesta uudistamisesta.
Nyt Minekura tyytyy lähinnä viemään tarinansa läpi ainakin juonellisella tasolla hyvin syviä soluttautumisjaksojen uria myötäillen. Antisankaripariskuntamme Kubota ja Tokito värväytyvät epäilyttävän kultin seuraajiksi ja ottavat selville huumehämäryydet sen sisäpiirissä Takizawa-nimisen salaperäisen journalistin avustuksella ja yllyttämänä. Onneksi minekuramaista hillittyä silmäkulman pilkettä on sentään havaittavissa siinä, että perusjuonen tyypillisyyttä vähän lampsheidataankin, kun Kubota huomioi, että ”These organizations always have something sketchy in the basement.” Lisäksi hahmojen tarinat on istutettu kulttijakson perusjuonenkäänteisiin erittäin onnistuneesti, mikä saa lopputuloksen tuntumaan vähemmän kuluneelta. Olen kuitenkin pitänyt tätä osaa sarjan heikoimpana, sillä vaikka sivuilta löytyy kohtuullisen voimakkaita hetkiä, ne eivät tunnu nivoutuvan niin hallituksi ja taidokkaasti rakennetuksi kokonaisuudeksi kuin muiden kirjojen tapahtumat.
Minun täytyikin lukea albumi läpi muutamaan otteeseen saadakseni kunnollisen otteen sen rivienvälistön sisällöstä, joka on sekin esitetty jokseenkin sirpaleisemmin kuin muissa kirjoissa, ja on siksi hankalammin kiinni saatavissa. Kokonaiskuvan siitä, mitä muilla kuin konkreettisen juonen tasoilla tapahtuu onnistuin kokoamaan vasta käytyäni pokkarin läpi muutaman kerran ja merkittyäni muistiin kaikki yhtään tärkeämmät ja erottuvammat hetket, jolloin arvostukseni tätä kolmatta osaa kohtaan nousikin yllättäen rytinällä.
Spoilerit seuraavat alpan yksityiskohtaista käsittelyä.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Analyysi, Henkilöt, Manga
Tagit: Kazuya Minekura, Wild Adapter
Kommentteja: 0 »
Animeblogeja oltiin jossain vaiheessa kovasti jakamassa karkeasti ottaen episodiblogeihin ja editoriaaliblogeihin, joista edelliset keskittyvät julkaisemaan jaksokohtaisia postauksia kirjoittajien kulloinkin seuraamista sarjoista ja jälkimmäiset painottuvat etsimään yleisempiä aiheita animen piiristä. Editoriaalipainotteisten animeblogien postaukset tuppaavat myös ainakin yleisen käsityksen mukaan olemaan pitempiä ja analyyttisempiä kuin ajankohtaisia sarjoja jaksoittain seuraavat blogit. Viime kädessä edisodiblogaajat mielletäänkin usein animeväen vähämielisemmäksi fanipoikalaumaksi ja niiden muiden postausten kirjoittajat nirppanokkaisiksi elitisteiksi. Aivan viime aikoina en ole enää itse törmännyt tähän jakoon niin paljon kuin vielä jokin aika sitten, ja hyvä niin, sillä moisen kahtiajaon tarkoituksenmukaisuus ja kuvaavuus eivät ole kovinkaan vahvoilla (on esimerkiksi koko joukko blogeja, jotka eivät sovi kumpaakaan ryhmään tai sopivat osittain molempiin).
Mainitussa jaottelussa on kuitenkin mielestäni mukana myös totuuden siemen, sillä blogit todellakin monesti erikoistuvat joko episodipostauksiin tai muunlaisiin postauksiin. Elitisti-ihmiset tuntuisivat saavuttaneen keskenään jonkinlaisen konsensuksen siitä, ettei episodipostauksissa ole mitään ideaa, ainakaan sillä kaavalla kuin episodiblogit niitä suoltavat samaa tahtia seuraamiensa sarjojen viikoittaisen esittämisen kanssa. Toisaalta ajankohtaiset ja sekä kirjoittajan että lukijan puolella helposti käsiteltävät episodipostaukset eittämättä vetävät enemmän lukioita kuin niskalimalla väännetyt koukeroiset analyysit, ja ainakin amerikkalaisilla blogaajilla tuntuisi olevan suurtakin päähänpinttymää lukijamäärien kasvattamisen kanssa.
Itse pidän episodipostauksista. Yleensä katsottuani animejakson luen mielelläni muutaman muunkin harrastajan mielipiteen siitä. Yleensäkin hakeudun aina fiktion parissa viihdyttyäni lukemaan tai kuulemaan muiden ajatuksia kyseisestä teoksesta, olipa se sitten animejakso tai -sarja, manga-tankoubon, romaani, elokuva, tv-sarjan jakso tai lavataide-esitys. Muiden ajatusten suhteuttaminen omiin ajatuksiini on jo pitkään ollut suuri huvini – on mielestäni äärettömän mielenkiintoista nähdä eroja ja samuuksia ihmisten mielipiteissä ja miettiä niiden syitä.
Aiheet: Blogi, Meta
Tagit: Darker Than Black, Durarara!!, Fullmetal Alchemist, Shinigami no Ballad, Sora no Woto, Utena, Wild Adapter
Kommentteja: 0 »

Sarjan toinen osa ei ollut ensimmäisellä eikä tällä toisellakaan lukukerralla Kazuya Minekuran asteikolla se mieleenpainuvin tai voimakkain lukukokemus (missä täytyy muistaa, että Minekura-asteikko on jo lähtökohtaisesti useamman pykälän korkeammalla kuin normimangalle soveltuva asteikko). Kuitenkin pidin tästä osasta ainakin aina ennen enemmän kuin tarkoituksellisen etäiseksi jätetystä ensimmäisestä prologiosasta. Tämä toki oli odotettavissakin, sillä se tarina, jonka Minekura varsinaisesti haluaa kertoa, pääsee kunnolla vauhtiin vasta tässä osassa edellisen toimiessa pohjustuksena mystisen antisankarimme Kubotan mystisyydelle.
Vuoden kuluttua ensimmäisen osan tapahtumista Kubota auttaa Saori-nimistä raskaana olevaa, kotoa karannutta tyttöä, kun tämä jää kiinni näpistämisestä. Edellisessä postauksessani valitin virheellisesti, ettei kakkososassa käytetä ulkopuolista kertojahahmoa yhtä tehokkaasti ja näkyvästi kuin ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa osassa. Vaan kyllähän Saori onkin erittäin näkyvillä kertojana tässä pokkarissa. Sanoisin silti edelleen, ettei hän nouse aivan yhtä vahvasti esille itsenäisenä toimijana tai aivan yhtä tärkeäksi kuin muut sarjan kirjakohtaiset kertojat.
Spoilerivaroitusta taas pokkarin yksityiskohtaisen läpikäymisen takia.
Aiheet: Analyysi, Henkilöt, Manga
Tagit: Revolutionary Girl Utena, Wild Adapter
Kommentteja: 3 »
Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen “Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.
(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)
Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…
Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.
Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.
Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.
Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.
Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa “juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua “tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradisossa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.
Lue koko artikkeli »
Aiheet: Anime, Henkilöt, Manga, Meta
Tagit: 07-Ghost, Blade of the Immortal, Boys Next Door, Cantarella, Casshern Sins, Code Geass, Death Note, Final Fantasy, Fruits Basket, Fullmetal Alchemist, Gurren Lagann, Hale+Guu, Hikaru no Go, Kare Kano, Kurozuka, Liling-Po, Monster, Princess Tutu, Revolutionary Girl Utena, Ristorante Paradiso, Saiyuki, Shikabane Hime, Tokyo Magnitude 8.0, Trigun, Wild Adapter
Kommentteja: 4 »

Jo pitkään on ollut tarkoituksena lukea uudelleen Kazuya Minekuran Wild Adapterin ilmestyneet kuusi osaa, joten päätin kirjoittaa niistä omat postaukset. Sanottavaa totisesti pitäisi riittää, sillä kyseessä on tämän hetken suosikkisarjani suosikkimangakalta. Hyödyttömänä infona voisin mainita, etten yleensä ole kovin innokas lukemaan tai katsomaan sarjoja uudelleen, sillä uuttakin materiaalia olisi jonossa aivan riittämiin ja omaksun fiktiota sen verran vahvasti, että asiat pysyvät melko hyvin mielessä vielä pitkänkin ajan päästä.
Minekura on kirjoissani vahvassa etulyöntiasemassa muihin mielestäni erityisen taitaviin mangakoihin verrattuna, sillä – paitsi että hänellä on sekä tarinankerronta että visuaalinen puoli hallussa – hän tarjoilee minulle suurin piirtein mittatilaustyönä tehtynä juuri niitä elementtejä, joita arvostan fiktiossa aivan erityisesti. Fokus on vahvasti henkilöiden välisissä suhteissa, löytyy tyylikästä väkivaltaa, traumaattisia menneisyyksiä, vahvasti asennetta, yksityiskohtainen, mutta hieman karu piirrostyyli, paljon rinnastuksia ja kerrontaan upotettua symboliikkaa, BL-vivahteita, fiksua ja vuorovaikutteista dialogia, älykkäästi rakennettuja voice-overeita, moraalidilemmoja, vahvoja ja johdonmukaisesti käytettyjä, tekijälleen tyypillisiä kerronnan tehokeinoja, ympäristöönsä sointuvaa terävän pienieleistä komiikkaa… Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin, koska Minekura todellakin harrastaa kaikkia suosikkitropejani.
Ensimmäistä kertaa WA:n aloitusosaa lukiessani olin kuitenkin itse asiassa varsin pettynyt tulokseen. Kubota jätti minut täysin kylmäksi hahmona, sillä se yksi Minekuran konventio, josta en ole ikinä ollut niin kovin innostunut, on periaatteessa lähes kaikkivoipa, voittamaton päähenkilö. Saiyukin Sanzo keikkui juuri tämän piirteensä takia lähes koko ensimmäisen sarjan ajan listoillani rasittavuuden rajamailla, mutta ei koskaan onnistunut käymään varsinaisesti rasittavaksi, sillä Saiyukin poikien vuorovaikutus on niin tiivistä, ettei Sanzo kuitenkaan jää varsinaisesti etäiseksi hahmoksi (flashbackien käyttö auttaa myös). Kubota sen sijaan on tarkoituksellisesti etäännytetty lukijasta (kuten myös Bus Gamerin samasta voittamattomuussyndroomasta kärsivä Toki). En saanut miehestä lainkaan otetta ennen aivan albumin loppua.
WA kärsi valitettavasti ensimmäisellä lukukerralla siitä, ettei Kubotan äärimmäisellä henkisellä eristäytymisellä ollut kunnollista vertailukohdetta, vastapainoa tai funktiota, jotka kaikki tulevat peliin vasta seuraavissa osissa. Nyt toisella lukukerralla katson Kubotaa täysin eri perspektiivistä, enkä ole lainkaan yllättynyt siitä, että lukuelämys parani varsin kiitettävästi. Kyseessä ei edelleenkään ole sarjan paras osa, mutta WA 1 pesee silti lattioita suurimmalla osalla muusta kirjahyllystäni.
[Käsittelen pokkarin sisältöä sen verran yksityiskohtaisesti, että spoilerivaroitus ykkösosan tapahtumia koskien lienee paikallaan.]
Aiheet: Analyysi, Ensivaikutelmat, Manga
Tagit: Bus Gamer, Saiyuki, Wild Adapter
Kommentteja: 3 »